Experience Seamless Full Ebook Downloads for Every Genre at ebookmeta.

com

Learning Java Script Design Patterns 2nd Edition

Addi Osmani

https://ebookmeta.com/product/learning-java-script-design-
patterns-2nd-edition-addi-osmani/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

Learning JavaScript Design Patterns
SECOND EDITION

A JavaScript and React Developer’s Guide

With Early Release ebooks, you get books in their earliest form—the author’s
raw and unedited content as they write—so you can take advantage of these
technologies long before the official release of these titles.

Addy Osmani
Learning JavaScript Design Patterns
by Addy Osmani
Copyright © 2023 Adnan Osmani. All rights reserved.
Printed in the United States of America.
Published by O’Reilly Media, Inc., 1005 Gravenstein Highway North, Sebastopol, CA
95472.
O’Reilly books may be purchased for educational, business, or sales promotional
use. Online editions are also available for most titles (http://oreilly.com). For more
information, contact our corporate/institutional sales department: 800-998-9938 or
corporate@oreilly.com.

Acquisitions Editor: Amanda Quinn

Development Editor: Michele Cronin

Production Editor: Clare Laylock

Interior Designer: David Futato

Cover Designer: Karen Montgomery

Illustrator: Kate Dullea

June 2023: Second Edition

Revision History for the Early Release

2022-12-05: First Release

2023-01-19: Second Release
2023-03-09: Second Release

See http://oreilly.com/catalog/errata.csp?isbn=9781098139872 for release details.

The O’Reilly logo is a registered trademark of O’Reilly Media, Inc. Learning
JavaScript Design Patterns, the cover image, and related trade dress are trademarks
of O’Reilly Media, Inc.
The views expressed in this work are those of the author and do not represent the
publisher’s views. While the publisher and the author have used good faith efforts to
ensure that the information and instructions contained in this work are accurate, the
publisher and the author disclaim all responsibility for errors or omissions, including
without limitation responsibility for damages resulting from the use of or reliance on
this work. Use of the information and instructions contained in this work is at your
own risk. If any code samples or other technology this work contains or describes is
subject to open source licenses or the intellectual property rights of others, it is your
responsibility to ensure that your use thereof complies with such licenses and/or
rights.
978-1-098-13981-0
[LSI]
Chapter 1. Introduction to Design
Patterns

A NOTE FOR EARLY RELEASE READERS

With Early Release ebooks, you get books in their earliest form—the author’s
raw and unedited content as they write—so you can take advantage of these
technologies long before the official release of these titles.
This will be the 1st chapter of the final book.
If you have comments about how we might improve the content and/or
examples in this book, or if you notice missing material within this chapter,
please reach out to the editor at mcronin@oreilly.com.

Good code is like a love letter to the next developer who will maintain it!
Design patterns provide a common vocabulary to structure code, making it easier to
understand. They help enhance the quality of this connection to other developers.
Knowledge of design patterns helps us identify recurring themes in requirements
and map them to definitive solutions. We can rely on the experience of others who
have encountered a similar problem and devised an optimized method to address it.
This knowledge is invaluable as it paves the way for writing or refactoring code to
make it maintainable.
Whether on the server or client, JavaScript is a cornerstone of modern web
application development. The previous edition of this book focused on several
popular design patterns in the JavaScript context. Over the years, JavaScript has
significantly evolved as a language in terms of features and syntax. It now supports
modules, classes, arrow functions, and template literals that were not there earlier.
We also have advanced JavaScript libraries and frameworks that have made life easy
for many web developers. How relevant, then, are Design Patterns in the modern
JavaScript context?
It’s important to note that traditionally design patterns are neither prescriptive nor
language specific. You can apply them when you think they fit, but you don’t have
to. Like data structures or algorithms, you can still apply classic design patterns
using modern programming languages, including JavaScript. You may not need
some of these design patterns in modern frameworks or libraries where they are
already abstracted. Conversely, the use of specific patterns may even be encouraged
by some frameworks.
In this edition, we are taking a pragmatic approach to patterns. We will explore why
specific patterns may be the right fit for implementing certain features and if a
pattern it is still recommended in the modern JavaScript context.
As applications got more interactive, requiring a large amount of JavaScript, the
language came under constant criticism for its negative impact on performance.
Developers are continuously looking for new patterns that can optimize JavaScript
performance. This edition highlights such improvements wherever relevant. We will
also discuss framework-specific patterns such as React Hooks and Higher Order
Components that have become increasingly popular in the age of React.js.
Going back a step, let us start by exploring the history and importance of design
patterns. If you are already familiar with this history, feel free to skip to “What Is a
Pattern?” to continue reading.

History of Design Patterns

Design patterns can be traced back to the early work of an architect named
Christopher Alexander. He often wrote about his experiences in solving design issues
and how they related to buildings and towns. One day, it occurred to Alexander that
certain design constructs lead to a desired optimal effect when used repeatedly.
Alexander produced a pattern language in collaboration with two other architects,
Sara Ishikawa and Murray Silverstein. This language would help empower anyone
wishing to design and build at any scale. They published it in 1977 in a paper titled
“A Pattern Language,” later released as a complete hardcover book.
Around 1990, software engineers began to incorporate the principles Alexander had
written about into the first documentation about design patterns to guide novice
developers looking to improve their coding skills. It’s important to note that the
concepts behind design patterns have been around in the programming industry
since its inception, albeit in a less formalized form.
One of the first and arguably the most iconic formal works published on design
patterns in software engineering was a book in 1995 called Design Patterns:
Elements of Reusable Object-Oriented Software—written by Erich Gamma, Richard
Helm, Ralph Johnson, and John Vlissides. Most engineers today recognize this group
as the Gang of Four (or GoF for short).
The GoF publication is particularly instrumental in pushing the concept of design
patterns further in our field. It describes several development techniques and pitfalls
and provides 23 core object-oriented design patterns frequently used worldwide
today. We will cover these patterns in more detail in Chapter 6, and they also form
the basis for our discussion of Chapter 7.

What Is a Pattern?
A pattern is a reusable solution template that you can apply to recurring problems
and themes in software design. Similar to other programming languages, when
building a JavaScript web application, you can use the template to structure your
JavaScript code in different situations where you think it will help.
Learning and using Design patterns is mainly advantageous for developers because:
Patterns are proven solutions.
They are the result of the combined experience and insights of developers
who helped define them. They are time-tested approaches known to work
when solving specific issues in software development.

Patterns can be easily reused.

A pattern usually delivers an out-of-the-box solution you can adopt and
adapt to suit your needs. This feature makes them quite robust.

Patterns can be expressive.

Patterns can help express elegant solutions to extensive problems using a
set structure and a shared vocabulary.

Additional advantages that patterns offer are:

Patterns assist in preventing minor issues that can cause significant problems in the
application development process.
When you use established patterns to build code, you can relax about
getting the structure wrong and focus on the quality of the overall solution.
The pattern encourages you to write more structured and organized code
naturally, avoiding the need to refactor it for cleanliness in the future.

Patterns provide generalized solutions, documented in a fashion that doesn’t require

them to be tied to a specific problem.
This generalized approach means you can apply design patterns to improve
code structure regardless of the application (and, in many cases, the
programming language).

Some patterns can decrease the overall code file-size footprint by avoiding
repetition.
Design patterns encourage developers to look more closely at their
solutions for areas where they can achieve instant reductions in
duplication. For example, you can reduce the number of functions
performing similar processes in favor of a single generalized function to
decrease the size of your codebase. This is also known as making code
more dry.
Patterns add to a developer’s vocabulary, which makes communication faster.
Developers can reference the pattern when communicating with their
team, discussing it in the design patterns community, or indirectly when
another developer later maintains the code.

Popular design patterns can be improvised further by harnessing the collective

experiences of developers using those patterns and contributing back to the
community.
In some cases, this leads to the creation of entirely new design patterns,
while in others, it can lead to improved guidelines on the usage of specific
patterns. This can ensure that pattern-based solutions continue to become
more robust than ad hoc ones.

NOTE
Patterns are not exact solutions. The role of a pattern is merely to provide us with a solution
scheme. Patterns don’t solve all design problems nor replace good software designers. You still need
sound designers to choose the correct patterns that can enhance the overall design.

An everyday use case for design patterns

If you have used React.js, you have probably come across the Provider pattern. If
not, you may have experienced the following situation.
The component tree in web applications often needs access to shared data like user
information or user access permissions. The traditional way to do this in JavaScript
is to set these properties for the root level component and then pass them down
from parent to child components. As the component hierarchy deepens and
becomes more nested, you drill down it with your data resulting in the practice of
prop-drilling. This leads to unmaintainable code where the property setting and
passing will get repeated in every child component, which relies on that data.
React and a few other frameworks address this problem using the Provider Pattern.
With the Provider pattern, the React Context API can broadcast the state/data to
multiple components via a context provider. Child components needing the shared
data can tap into this provider as a context consumer or use the useContext Hook.
This is an excellent example of a design pattern used to optimize the solution to a
very common problem. We will cover this and many such patterns in a lot of detail
in this book.
Summary
With that introduction to the importance of design patterns and their relevance to
modern JavaScript, we can now deep dive into learning JavaScript Design Patterns.
The first few chapters in this book talk about structuring and classifying patterns
and identifying anti-patterns before we go into the specifics of design patterns for
JavaScript. But first, let us see what it takes for a proposed “proto-pattern” to be
recognized as a pattern in the next chapter.
Chapter 2. “Pattern”-ity Testing, Proto-
Patterns, and the Rule of Three

A NOTE FOR EARLY RELEASE READERS

With Early Release ebooks, you get books in their earliest form—the author’s
raw and unedited content as they write—so you can take advantage of these
technologies long before the official release of these titles.
This will be the 2nd chapter of the final book.
If you have comments about how we might improve the content and/or
examples in this book, or if you notice missing material within this chapter,
please reach out to the editor at mcronin@oreilly.com.

From the moment a new pattern is proposed to its potential widespread adoption, a
pattern may have to go through multiple rounds of deep inspection by the design
community and software developers. This chapter talks about this journey of a
newly introduced “Proto-Pattern” through a “pattern”-ity test till it is eventually
recognized as a pattern if it meets the Rule of Three.
This and the next chapter explore the approach to structuring, writing, presenting,
and reviewing nascent design patterns. If you’d prefer to learn established design
patterns first, you can skip these two chapters for the time being.

What are Proto-Patterns?

Remember that not every algorithm, best practice, or solution represents what
might be considered a complete pattern. There may be a few key ingredients
missing, and the pattern community is generally wary of something claiming to be
one without an extensive and critical evaluation. Even if something is presented to
us which appears to meet the criteria for a pattern, we should not consider it as one
until it has undergone suitable periods of scrutiny and testing by others.
Looking back upon Alexander’s work once more, he claims that a pattern should
both be a process and a “thing”. This definition is obtuse as he follows by saying
that it is the process that should create the “thing”. This is why patterns generally
focus on addressing a visually identifiable structure; we should be able to visually
depict (or draw) a picture representing the structure resulting from placing the
pattern into practice.
The “Pattern” Tests
You may often come across the term “proto-pattern” when studying design patterns.
What is this? Well, a pattern that has not yet conclusively passed the “pattern”-ity
tests is usually referred to as a proto-pattern. Proto-patterns may result from the
work of someone who has established a particular solution worthy of sharing with
the community. However, due to its relatively young age, the community has not
had the opportunity to vet the proposed solution suitably.
Alternatively, the individual(s) sharing the pattern may not have the time or interest
in going through the “pattern”-ity process and might release a short description of
their proto-pattern instead. Brief descriptions or snippets of this type of pattern are
known as patlets.
The work involved in comprehensively documenting a qualified pattern can be pretty
daunting. Looking back at some of the earliest work in the field of design patterns, a
pattern may be considered “good” if it does the following:
Solves a particular problem.
Patterns are not supposed to just capture principles or strategies. They
need to capture solutions. This is one of the most essential ingredients for
a good pattern.

Does not have an obvious solution.

We can find that problem-solving techniques often attempt to derive from
well-known first principles. The best design patterns usually provide
solutions to issues indirectly—this is considered a necessary approach for
the most challenging problems related to design.

Describes a proven concept.

Design patterns require proof that they function as described, and without
this proof, the design cannot be seriously considered. If a pattern is highly
speculative in nature, only the brave will attempt to use it.

Describes a relationship.
In some cases, it may appear that a pattern describes a type of module.
Despite what the implementation looks like, the official description of the
pattern must describe much deeper system structures and mechanisms
that explain its relationship to code.

We would be forgiven for thinking that a proto-pattern that fails to meet guidelines
isn’t worth learning from; however, this is far from the truth. Many proto-patterns
are actually quite good. I am not saying that all proto-patterns are worth looking at,
but there are quite a few useful ones in the wild that could assist us with future
projects. Use your best judgment with the above list in mind, and you’ll be fine in
your selection process.

Rule of Three
One of the additional requirements for a pattern to be valid is that they display
some recurring phenomenon. You can often qualify this in at least three key areas,
referred to as the rule of three. To show recurrence using this rule, one must
demonstrate:
Fitness of purpose
How is the pattern considered successful?

Usefulness
Why is the pattern considered successful?

Applicability
Is the design worthy of being a pattern because it has broader
applicability? If so, this needs to be explained. When reviewing or defining
a pattern, it is vital to keep the above in mind.

Summary
This chapter has shown how every proposed proto-pattern may not always be
accepted as a pattern. The next chapter shares the essential elements and best
practices for structuring and documenting patterns so the community can easily
understand and consume them.
Chapter 3. Structuring and Writing
Patterns

A NOTE FOR EARLY RELEASE READERS

With Early Release ebooks, you get books in their earliest form—the author’s
raw and unedited content as they write—so you can take advantage of these
technologies long before the official release of these titles.
This will be the 3rd chapter of the final book.
If you have comments about how we might improve the content and/or
examples in this book, or if you notice missing material within this chapter,
please reach out to the editor at mcronin@oreilly.com.

The success of a new idea depends on its utility and also on how you present it to
those it is trying to help. For developers to understand and adopt a design pattern,
it should be presented with relevant information about the context, circumstances,
prerequisites, and significant examples. This chapter applies to those trying to
understand a specific pattern and those trying to introduce a new one as it provides
essential information on how patterns are structured and written.

The Structure of a Design Pattern

Pattern authors would be unable to successfully create and publish a pattern if they
cannot define its purpose. Similarly, developers will find understanding or
implementing a pattern challenging if they do not have a background or context.
Pattern authors must outline a new pattern’s design, implementation, and purpose.
Authors initially present a new pattern in the form of a rule that establishes a
relationship between:

A context
A system of forces that arises in that context
A configuration that allows these forces to resolve themselves in
context
With this in mind, let‘s now summarize the component elements for a design
pattern. A design pattern should have the following, with the first five elements
being the most important:
Pattern name
A unique name representative of the purpose of the pattern

Description
A brief description of what the pattern helps achieve.

Context outline
The contexts in which the pattern effectively responds to its users’ needs.

Problem statement
A statement of the problem addressed so that we understand the pattern’s
intent.

Solution
A description of how the user’s problem is solved in an understandable list
of steps and perceptions.

Design
A description of the pattern’s design and, in particular, the user’s behavior
in interacting with it.

Implementation
A guide to how developers would implement the pattern.

Illustrations
Visual representations of classes in the pattern (e.g., a diagram).

Examples
Implementations of the pattern in a minimal form.

Corequisites
What other patterns may be needed to support the use of the pattern
being described?

Relations
What patterns does this pattern resemble? Does it closely mimic any
others?
Known usage
Is the pattern being used in the wild? If so, where and how?

Discussions
The team or author’s thoughts on the exciting benefits of the pattern.

Well Written Patterns

Understanding the structure and purpose of a design pattern can help us gain a
deeper appreciation for the reasoning behind why a pattern is needed. It also helps
us evaluate the pattern for our own needs.
A good pattern should ideally provide a substantial quantity of reference material for
end users. Patterns should also provide evidence of why they are necessary.
Just having an overview of a pattern is not enough to help us identify them in the
code we may encounter day-to-day. It’s not always clear if a piece of code we’re
looking at follows a set pattern or accidentally resembles one.
If you suspect that the code you see uses a pattern, consider writing down some
aspects of the code that fall under a particular existing pattern or set of patterns. It
may be that the code follows sound principles and design practices that
coincidentally overlap with the rules for a specific pattern.

TIP
Solutions in which neither interactions nor defined rules appear are not patterns.

Although patterns may have a high initial cost in the planning and write-up phases,
the value returned from that investment can be worth it. Patterns are valuable
because they help to get all the developers in an organization or team on the same
page when creating or maintaining solutions. If you are considering working on a
pattern of your own, research beforehand, as you may find it more beneficial to use
or extend existing, proven patterns rather than starting afresh.

Writing a pattern
If you are trying to develop a design pattern yourself, I recommend learning from
others who have already been through the process and done it well. Spend time
absorbing the information from several different design pattern descriptions and
take in what’s meaningful to you. Explore structure and semantics—you can do this
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
 Minun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo
valahti minun ylitseni.

Ja nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä

samassa paikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan,
lämpimään syleilyyn.

Kuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin…

Suljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.

Sytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen

käsivarressaan punaisen nauhan.

Se oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja

viskasin uuniin.

— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että

se oli erehdys, — pyytelin minä.

— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee

oikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.

Ja sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja

huomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli
hän päättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä,
heittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu
hänenkin mielestään.

Silloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja

voimaa. Minä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja
hidas, virisin koin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein
näppäriä suunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä
aijoin pelastaa hänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Kului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo

vallanneet kaupungin.

Jos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin.
— Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet
minua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.

Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään,

kuten tapansa oli.

En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, —

lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin,
siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi on,
että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla
elämän.

*****

Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.

Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen

ja odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:

— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon

välillä häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu
pian, minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää
päivien kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.

Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä

lähden, en sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän
vaikeaan eroon, niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen
leikkaukseen.

Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki
on ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva,
sinun ja minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko
ja luottamus vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.

Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen

— voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan
luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.

Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata

vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.

Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain

vaivoin ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. —
Olet minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!

Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli

hän taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan,
— voi hyvin, — näkemiin!

Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja
kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin
akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti
olenkin karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan
yön tuloa, hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa
kahden.

Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä

omassaan.
 — Sinähän palelet.

— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki

elämän voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään
merkitystä.

— Kenties palaa hän vielä.

Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen

Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka
totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.

Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli

lyijykynällä kirjoitettu.

»Oma Helvini.

Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on

viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.

He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien

julkisten puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan
tuomioni. Täällä minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät
minun lähtöhetkekseni.

Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan

keväisen päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että
minun täytyy pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin
paraiten halunnut elää.

— Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa

omien askelteni kaiku.
 Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin
heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole,
ainoastaan pimeys ja tyhjyys.

Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää

jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?

Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja

mietimme
samaa.

Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan,

puhdistamalla
sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?

En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on

asiamme,
vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä
katalasti pettäneet.

Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä

muistelen vaan sinua ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on
kauneinta elämässäni ollut.

Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua
ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.

Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun

sait vastalahjaksi minulta. Kun kuulet sen tapahtuneeksi, niin
tiedät, että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.

Älä sure, Helvi, sitä pyytää viimeiseksi

 oma Laurisi».

Armi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.

Vinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.

*****

— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen

äänensä värisi.

— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka

ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta
Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.

— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on

niin kauheata, on kuin seisoisi hän siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi
sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä,
kuten ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.

— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen

ympärilleen.

— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano,

löytyykö mitään lohdutusta enää.

Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:

— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli

lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja
valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.

— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.

 — Lasi on hauras ja särkyy pian.

— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa!
— sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.

Syyttömät.

Vankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita,

kumajavia käytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon
harmaanjuovikas pukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet
kysymyksillään ja pyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän
toivomuksiaan kuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat
häntä lähellä, monivuotisia tuttuja monetkin.

Ja vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman

kuukauden tiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä
uskaltaa asioineen lähestyä.

Nytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori

Virtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.

— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään

mielessänne?

— Tuomio tuli.

— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?

— »Mullin tuomio» — henki pois!

 — Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.

— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.

— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja

lohduttaakseen.

Vanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.

— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen

joutua ja aivan syyttömästi!

— Olette siis ihan syyttä täällä?

— Ihan!

— Kuten kaikki toisetkin.

— Kaikkiko?

— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.

— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia,

jotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt
mitään sellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.

— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?

— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän.

Helsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte
pakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta
kun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo
surmani saaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät.
Hädissään syytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen
niskoille. Ryöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä
sanoivat he kuolleen Virtasen tekemiksi.

— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?

— Ihan varmaan!

Opettaja miettii.

Virtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee

pitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:

— Tuokin tuolla, — suuri konna!

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret

syntinsä minun niskoilleni.

— No olipas, kun toisen niskoille…

— Sellainen se on, tuo Ropponen.

*****

Vähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.

— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin

odottanut!

— Alkaako aika tuntua pitkälle?

— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.

 — Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli
toinen.

— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä

minä ajattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle
maalausvehkeet, koska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.

— Joko olette saanut tuomionne?

— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita

kaksittain antoivat.

— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan

yksi, — naurahti opettaja.

— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..

— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista

vaan tuli.

— Tuli sitä.

— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte

puhkesi hän kiihkeästi puhumaan.

— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan syyttömästi!

— Tekin siis syyttömästi!

— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.

— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.

 — On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta minä en ole mitään
rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus
jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan,
että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun
syylliset joutuivat kiinni… Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun
en heti näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun
päälleni.

— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin.

Näin, että huomasitte meidät ohikulkiessanne.

Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä

vasta on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt
käydessään käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso
väkeville, tekee mitä tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole
miehellä ollenkaan. Se vasta on oikea kelju, tuo Virtanen!

— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen

käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.

— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai

kehtaa vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen
hävyttömyydellä ei olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se
työntää omia konnan töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi,
koko roiston, — vai sekin mielestään kärsii täällä syyttömästi.

Pataljoonan päällikkö.
 Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö,
johon kerran pyysin saada tutustua.

— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä

tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni
»Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin
väittävät hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille
oli sanottu ja itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan,
että ilman petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat
tovereista vielä tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan
päällikköä — minä haen hänet nyt tänne.

Jään kansliahuoneeseen odottamaan.

*****

Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään

näytti hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen,
leveäharteinen, kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta
erikoisesti pisti silmääni tuo harvinaisen voimakas leuka.

Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan

katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa
akkaväkeäkin tänne ilmestyä?

Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy

noille järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja
minun käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.

Ilmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen

kokemuksiaan kapina-ajoilta.

— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.

 — Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?

— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa
töihin, onhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu
töillään tapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla
näillä annoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.

Sen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.

— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei

tässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön
taskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon
pienestä pojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen
hiukastus.

— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat

kovin heikontuneensa.

— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka
niin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat
toverit, kuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä
sitä yhä vaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on
aikansa tullut.

Olen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään

elämä niin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole
niinkään hauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille
joutuu. Eikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti.
Kerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä
on ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin
minä, — rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden
entisen sijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi
hän — ei tässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali
minäkään, olenpahan vaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy
tässä kuukin parhaansa koettaa. Kun taas kerran tuntui kovin
työläälle, menin lääkärin luokse valittaen liikarasitusta, mutta ei se
auttanut, — mikäs siinä, terveys oli hyvä.

Olisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan

nuorna miesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta
päälliköksi ja vielä sellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin
minkäänmoista, ei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin
eli niin, kuin häntä parhaiten huvitti.

Sitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä, ei

muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja
kotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä
kivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?

— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan,

eikä kotinurkissa — sanoin minä.

— Mutta kun ryssätkin…

— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä

tappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö
huomaa, miten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja
rahalaitokset, miten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät
laivoihinsa.

— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.

— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu,

ryssä kun ryssä — sanoin minä.
 Eikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman
niissä osissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan
rintaman takana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun
taistelu oli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin,
niin jopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä
selvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät
ne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he
ovat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole
miehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee
voitetun vangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille
vasten taulua, mutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.

Sodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden

vartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun
pataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja
täällähän sitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan
tietänyt miten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni
miehille päähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi
oman päänsä mukaan.

Pahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat

punakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet
minulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun
hienomman herrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää
miehistä muuan.

— Mistäs tiedät, että on lahtari?

— Ka, näkeehän sen.

— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan

syyttää?
 — Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti
punakaartilainen.

— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon,

että minulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa
ketään, olkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti
rauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää,
sitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun
jokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.

— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.

— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi…

katsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, —
uhkailivat minua miehet.

— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta

laskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti
kotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä
sattua. Tällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja
totella niiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.

*****

Kerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. —

Lahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään
yön
päivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin
minä.
Samassa soi puhelin.
 — Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, —
sanoin minä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.

Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta

valloittamaan.

Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun

toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen,
jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia,
aataminaikuisia aseita.

— Kenen käskystä työskentelet?

— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa

näitä maaseutuposteljooneille — selittää seppä.

Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli

jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin
kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä
selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista
määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli
taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole
vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee,
milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet
työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi
kuin tähänkin saakka.

Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen

kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan
muuatta asiaa.
 — No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään
santarmi tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun
kun saa käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään
sotamiehen työtä?

Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö,

jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.

Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja

sanoi:

— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.

— Entä sitte? — sanoin minä.

— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei

aijo aukaista sitä.

— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian
kanssa mitään tekemistä.

Kuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei

hänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan
haltuunsa kassakaapin sisällön.

Punakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan

päällikön on allekirjoitettava tämä.

— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.

— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.

— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.

 Mutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen
täällä, ei hänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.

Siitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin

päällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin
takasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että
molemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en
sittemmin ole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin
tapaamaan heti toistamiseen.

Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen

esikuntaan. Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta
kysytään nyt juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut
porvarien palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja
pistetään kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua
vapauteen.

Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan

selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että
parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin
yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta,
sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon
korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä —
niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi se
esikunnan jäsen.

Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että

toimittaisivat niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä
pikemmin, sen parempi.

Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia

hullunkurisia juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona
perheeni luona, syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää
omaisistaan, jotka minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös,
kysymys niistä kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen
enempää kuin hekään.

— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt

— vaativat vaimot.

— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa

työväentalon pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt
jonnekin Porin tienoille.

— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!

— Ja minun…

— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi…

— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.

‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan

tuhoutunut.

— Se tietää sen, mutta koettaa salata.

— Mutta hyvät akat… — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä

oli sellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada
ääntänsä kuuluville.

— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne

edelleen.

— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.

 — Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät
lapsinemme nälkään ja viluun.

— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.

— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.

— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä

lohduttaa, — mutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät,
ja haukkuivat, että samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet,
kuin lahtaritkin, samat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin —
ja kun vihdoin sain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta
huokasin, — siinä sitä vasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen
akkalauman kanssa.

*****

Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa

sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta
käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri, —
mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon
kehittyneemmistä aineksista kootun.

Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla

tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä,
joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita
valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs
muuta, — päällikön syy!

Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä,

rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko
joukon.
 Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön
syy, — sen niskaan purettiin pahat tuulet.

Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin

paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon
peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli
äkeällä päällä:

— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat

kengänpohjat puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa
lahnustelisi. On sekin komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan
sotamiehille, — puhkesi jo puhumaan muuan.

— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat,

onhan se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.

— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.

— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä

— jaksan minä kävelläkin.

— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.

— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat

ja vielä kalossit päällä — tuumi toinen.

— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole

kaartilta saanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon
hevosen saa ottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja
jatkoin matkaani jalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen
yksimieliseen päätökseen, että päällikkö ratsastaa ja niin minut taas
istutettiin hevosen selkään.
 *****

Meidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut

päällystön mielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa
pohjoista kohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.

— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas
nokasta vetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan
asemalle.

— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai

Tampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai
pelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.

— Ei pelätä, ei!

— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa

vuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. —
Täytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui
olevan miestenkin mieli.

— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!

— Olkoon päätetty!

*****

Se kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta

selvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet. Otimme
osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena oli
joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme
Tampereelle.
 Näkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta
suunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia,
asemahuoneetkin niinkuin nuijalla lyödyt.

Menin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton

näky. Miehet makasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät
konjakkipullot ja lasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja
huolet.

Ovi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin

peremmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla,
muut viruivat lattialla.

Minä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että

tuossa varmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi
jotakin, mutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen
vielä äskeisestä.

— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa,

se pullo — kiivastui unestaan häiritty…

— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä

puhuttavia, — missä on esikuntapäällikkö?

Muristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen

jo uudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin
takasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden
noista lattialla nukkujista…

— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella

edes jotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.

Puhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.

 — Jaa, — mitäs olis asiaa?

— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.

— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.

— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta,

tai huvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.

— Oo ja, kyllä tiedetään.

— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.

Varapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän

röyhistää rintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo:
Sellaiset päälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman
esikunnan määräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia
pistimiä.

— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se

toimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.

— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee
hulluksi ihminen!

— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon

aineen vaikutusta — järjen se vie.

— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.

— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja,

josta heti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt
olisivat hyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta
niskassamme.
 Varapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä,
niinkuin ei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.

Samassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se

alkoi kysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.

— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla

juodaan, kukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin
mahdollista ja miehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle,
päästäkseen ajoissa pois satimesta. Semmoinen on meillä komento.
Kaikenlisäksi seuraavat Valkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme
ja kuulevat koko tämän meiningin — mahtaa niitä naurattaa!

— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.

— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa

totesi asian.

Varapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.

— Se on helvetinmoinen vale!

Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä

oli, että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.

‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia

ja koko esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?

Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät

vähitellen lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin
vangituksi ja teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain
vapaakyydin Helsingin tiedusteluosastoon.
 Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin
odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat
minua kuulustaa.

— Missä ovat rahasi?

— Ne otettiin jo Tampereella.

— Paljonko niitä oli?

— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä

markkaa.

— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.

Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin

yskän ja täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin
päässänne joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö,
minusta teitte syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä
olin myynyt rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman
nahkanne, johdettuanne ensin kaikki hunningolle.

— Mikä nyt on hunningolla?

— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.

— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.

— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä

mitään hyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo
minulle vasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin
minä.
 — Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi
tutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.

— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta

antakaa sentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua
nälkäisenä taivaaseen lähettää.

— Ei tämä ole leikin asia.

— Eipä ei.

— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.

— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä…

Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut

umpinaiseen autoon ja niin sitä lähdettiin.

En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne

veivätkin minut poliisikamarin putkaan.

Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin,

annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin
ajasta.

Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa

leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se
tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun
edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset
taitavat jo ollakin lähellä.

Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi

tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.
 — No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään
jäälle.

Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.

Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.

— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan

kortteeriin.

— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.

Sitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.

Minulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa

ja sain mennä.

Mutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen

paperintuhan ja tiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä,
kun tulee toinen poika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä
sitä nyt ollaan.»

— Täällähän sitä.

»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan

aina olisi taskussa käärö sitä parasta suutupakkaa.»

Aatteen puolesta.

— Seis, ketä siellä!

 Vartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta
kuului kahinaa ja hiljaista supatusta.

— Ulos piilostanne, muuten…

— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita

olevan — me vaan, neljä toveria… odotahan, — oletko yksin?

— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä

aikeitanne, — joutuin tilille miehet!

‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä

nyt enää kannata.

Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen

edustalla.

Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin

kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta
yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän
jossain ennenkin nähnyt.

‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?

— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä

näytät olevan yksin.

— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat,

koska noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia
jokaikinen päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat
seudun asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille
sentään suuri häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua