Download Full Version ebook - Visit ebookmeta.

com

Extraordinary Orchids First Edition Sandra Knapp

https://ebookmeta.com/product/extraordinary-orchids-first-
edition-sandra-knapp/

OR CLICK HERE

DOWLOAD NOW

Discover More Ebook - Explore Now at ebookmeta.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) ready for you
Download now and discover formats that fit your needs...

Start reading on any device today!

ORCHIDS FOR DUMMIES 2nd Edition Steven A. Frowine

https://ebookmeta.com/product/orchids-for-dummies-2nd-edition-steven-
a-frowine/

ebookmeta.com

Anna Karenina and Others 1st Edition Liza Knapp

https://ebookmeta.com/product/anna-karenina-and-others-1st-edition-
liza-knapp/

ebookmeta.com

Respiratory Care Made Incredibly Easy 2nd Edition Rose

Knapp

https://ebookmeta.com/product/respiratory-care-made-incredibly-
easy-2nd-edition-rose-knapp/

ebookmeta.com

The figure of knowledge conditioning architectural theory

1960s 1990s 1st Edition Edited By Sebastiaan Loosen

https://ebookmeta.com/product/the-figure-of-knowledge-conditioning-
architectural-theory-1960s-1990s-1st-edition-edited-by-sebastiaan-
loosen/
ebookmeta.com
Economic Slowdown in India: An Introductory Analysis 1st
Edition Asis Kumar Banerjee

https://ebookmeta.com/product/economic-slowdown-in-india-an-
introductory-analysis-1st-edition-asis-kumar-banerjee/

ebookmeta.com

Right of Retribution 3 1st Edition William D Arand

https://ebookmeta.com/product/right-of-retribution-3-1st-edition-
william-d-arand/

ebookmeta.com

Cellular and Molecular Aspects of Myeloproliferative

Neoplasms - Part A (Volume 365) (International Review of
Cell and Molecular Biology, Volume 365) 1st Edition
Niccolo Bartalucci (Editor)
https://ebookmeta.com/product/cellular-and-molecular-aspects-of-
myeloproliferative-neoplasms-part-a-volume-365-international-review-
of-cell-and-molecular-biology-volume-365-1st-edition-niccolo-
bartalucci-editor/
ebookmeta.com

Knocked Up By the Mechanic Knocked Up 1st Edition Crawford

Mila

https://ebookmeta.com/product/knocked-up-by-the-mechanic-knocked-
up-1st-edition-crawford-mila/

ebookmeta.com

Fall of the School for Good and Evil (The School for Good
and Evil 0.5) 1st Edition Soman Chainani

https://ebookmeta.com/product/fall-of-the-school-for-good-and-evil-
the-school-for-good-and-evil-0-5-1st-edition-soman-chainani/

ebookmeta.com
Current Issues in Medicine Biochemistry Genomics
Physiology and Pharmacology 1st Edition Raj Bawa Esther H
Chang Gerald F Audette Anil Diwan Saadia A Faiz
https://ebookmeta.com/product/current-issues-in-medicine-biochemistry-
genomics-physiology-and-pharmacology-1st-edition-raj-bawa-esther-h-
chang-gerald-f-audette-anil-diwan-saadia-a-faiz/
ebookmeta.com
extraordinary
orchids
Sandra Knapp
With a Foreword by Mark Chase

The University of Chicago Press

The University of Chicago Press,
Chicago 60637
© 2021 by The Trustees of the
Natural History Museum, London
All rights reserved. No part of this book
may be used or reproduced in any
manner whatsoever without written
permission, except in the case of brief
quotations in critical articles and reviews.
For more information, contact the University of
Chicago Press, 1427 E. 60th St., Chicago, IL 60637.
Published 2021
Printed in China

30 29 28 27 26 25 24 23 22 21 1 2 3 4 5

ISBN-13: 978-0-226-77967-6 (cloth)

ISBN-13: 978-0-226-77970-6 (e-book)
DOI: https://doi.org/10.7208/
chicago/9780226779706.001.0001

First published in 2021 by the Natural History

Museum, Cromwell Road, London SW7 5BD.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Knapp, Sandra, author.

Title: Extraordinary orchids / Sandra Knapp.
Description: Chicago : The University of Chicago Press,
2021. | “First published in 2021 by the Natural History
Museum, . . . London.”—Title page verso. | Includes
bibliographical references and indexes.
Identifiers: LCCN 2020029317 | ISBN 9780226779676 (cloth) |
ISBN 9780226779706 (ebook)
Subjects: LCSH: Orchids.
Classification: LCC QK495.O64 K58 2021 | DDC 584/.72—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2020029317

Designed by Bobby Birchall, Bobby&Co Design

Reproduction by Saxon Digital Services, UK

Printed by Toppan Leefung Printing Limited

Contents
Foreword by Mark Chase 4

Preface 6

Life in the air 8

Roots of love 38

Monstrous forms 66

Interdependence 96

Cunning deceivers 124

Postscript 154

Bibliography 156

Illustration index 157

Index 159
 Foreword
I am one of those people who was passionate about orchids before I even became a botanist
and, in fact, was drawn to botany by my fascination with them. Initially I studied the history
of East Asia and grew African violets (Streptocarpus) as a hobby, but became bored with
them and started experimenting with more exotic members of that family Gesneriaceae.
Then I bought my first orchid, a Cattleya hybrid, and when it flowered just a few weeks later,
my Koehleria, Achimines and Columnea plants, beautiful as they were, had to go. My orchid
collection grew swiftly and I was compelled to switch to study biology so I could research
orchids and understand why they are so unusual. So began my lifelong entrancement.
My focus was on orchid taxonomy and my PhD on a small, mostly Mexican genus,
Leochilus. At that time in 1985, it had just become possible to carry out DNA studies, in
an emerging field of specialization called molecular systematics. This was a perfect
vehicle to answer so many questions: what are the major groups of orchids, how are
these groups related to each other, when did orchids evolve, and what other families
of plants are they related to. When I started my work none of these questions could be
satisfactorily answered. A lot has changed. Part of that major change is in the number
of orchid scientists. In the 1980s, a worldwide meeting of orchid scientists would have
numbered less than 20, but now we have at least two orders of magnitude more. Many
serious scientists had been discouraged from orchid studies by the sheer size of the
family and the lack of a scientific and phylogenetic framework on which to base their
research. Those who did study orchids were often characterized as fanatics and
dilettantes. Now those attitudes have changed, as evidenced by this book.
What we have learned about these extraordinary plants is remarkable. We now
know there are five major groups, recognized taxonomically as subfamilies:
Apostasioideae, Vanilloideae, Cypripedioideae, Orchidoideae and Epidendroideae, the
last two much larger than the first three. Orchids are members of the large order
Asparagales, which includes asparagus, daffodil, amaryllis, onion, agave, aloe, yucca,
grass tree and daylily (but not the true lilies, tulips etc. which are members of the
distantly related order Liliales). DNA data can be used as a ‘molecular clock’ to determine
the time of origin for a group of plants without a fossil record. Previously, orchids were
thought, due to the lack of a fossil record, to be recently evolved. However, by using this
DNA-based clock, we have learned that orchids are one of the oldest families of plants
 FOREWORD 5

and originated before the end of the Cretaceous, 66 million years

ago. Early orchids grew throughout the then closely spaced land
masses, and coexisted with dinosaurs, but they survived the great
Cretaceous extinction and are now one of the two largest plant families.
This co-existence with the dinosaurs makes me wonder if small dinosaurs
might have pollinated these early orchids, given that modern orchids are
pollinated by such a wide range of animals. Obviously, any orchids depending
on a dinosaur for pollination would have died out with the dinosaurs, and
since we have no orchid fossils from that time it is difficult to think how we could
prove such a phenomenon ever existed.
The great number of orchid scientists today reflects what excellent subjects
they are – extreme examples of many plant traits. As a general rule in biology, if
you want to study a particular process select an extreme example because this
makes it easier to tease apart the various factors involved. Orchids fit this model well
and have become one of the groups of choice for studying pollination, physiology of
photosynthesis, mycology, genomics, flower development, and many other topics.
Finally, as Sandy has noted, orchids are an important group on which to focus
conservation efforts. They are the botanical ‘canaries in the mine’ and perfect examples
of the complicated, interconnectedness of the natural world. They depend on fungi to
enable their germination and establishment, trees to provide sites on which to grow,
and a huge range of animals to pollinate them, most of which depend on other plant
species for their livelihood because most orchids are floral cheats and offer their
pollinators no reward. If wild orchids, our botanical ‘canaries in the mine’, are
threatened by pollution, land clearance and climate change, then the rest of nature is
also in deep trouble. To conserve orchids, we have to maintain ecosystems that can
also support the myriad of other organisms upon which they depend, and, by studying
orchids, we will be gaining insight into one of the most remarkable phenomena of the
natural world. It is not at all surprising to me that, after he finished On the Origin of
Species, Darwin’s attention turned to orchids.

Mark Chase, Royal Botanic Gardens, Kew

 Preface
For me orchids have always been like the loud, over-dressed guest at the party – over
the top. They are one of the most species-rich families of flowering plants, only daisies
perhaps outdo them, but then that is a matter of how you count species. It is an ongoing
debate. An urban legend has it that one botanist said to another, ‘You know, we all hate
orchids, don’t you?’ I could have been that botanist; for many years I have been both
fascinated and slightly repelled by orchids, but everyone else loves them, so perhaps
they have enough admirers. Looking more deeply into their diversity and everyday
lives while writing this book, however, has made me appreciate them more. Orchids
are an exemplar of all that is fascinating about plants in general – how and where they
grow and how they attract pollinators in order to reproduce, and their complex
interactions with a host of other organisms are quite surprising. Plants are truly
extraordinary, their apparent stillness and lack of behaviour conceals a great deal
that is left to discover, if only we look carefully and through a lens that is not animal-
centric or anthropomorphic. Plants truly support the planet; they warrant our
attention, and ultimately our protection and support. Orchids, with their sometimes
over-the-top flowers and extreme lifestyles, can open our eyes to other interactions in
the plant world that may have escaped our notice. Their beauty and form draw our
attention, and their rarity and often inaccessibility makes searching for orchids
obsessive. Whether it be the anti-hero of Susan Orlean’s book The Orchid Thief, or the
vandals who stripped a local hillside for the rare Phragmipedium besseae where
I once lived in Peru, people have extreme reactions to orchids. National Geographic
photographer Carlton Wade, who photographed the rare ghost orchid Dendrophylax
lindenii in the Florida Everglades, mused ‘I do think it’s possible that orchids drive
people crazy.’ That may be true, but love of orchids has also led to breakthroughs in
plant conservation, and the protection of habitats where other species thrive as well.
I may not have been driven crazy, but I do love orchids more now than I did before –
I hope you will too, whether you start from love or disdain.

Sandra Knapp, London

OPPOSITE: The butterfly orchid, Psychopsis papilio, is

widespread in South America. The large flowers are held
on tall stalks that sway in the breeze looking for all the world
like butterflies in flight, giving the plant its common name.
Life in the air
‘We shall now describe the Aristocrats of wild plants,
who convey their nobility by wanting to live only
high up in the trees, and never below
on the ground, […] wherefore they have a strange
way of growing and are strangely fashioned,
just like Aristocrats flaunting their finery.’

Georg Everhard Rumphius (1741–1750)

Het Amboinsche Kruit-boek (Ambonese Herbal)
translated from the Dutch by
Beekman in Rumphius’ Orchids, 2003
T
HINK OF ORCHIDS, and jungles spring to mind – dense impenetrable forests
that are hot, humid and dangerous, with branches festooned with colourful
flowers. This is the image of the tropical rainforest the young Alfred Russel Wallace,
co-discoverer of evolution by natural selection with Charles Darwin, carried with him
to the Amazon, but he was sorely disappointed when he found that all he saw was
green – the festoons of orchids were at the tops of the trees. Many, if not most, tropical
orchids are epiphytic; that is, they live on other plants (the word comes from the Greek
epi, meaning ‘on’, and phyte, meaning ‘plant’). Early tropical explorers thought of these
plants as parasites. Sir Hans Sloane, botanist and physician to the Duke of Albemarle
who was Lieutenant Governor of Jamaica from 1687 to 1688, described them as a kind
of mistletoe, naming one Viscum radice bulbosa majus & elatius, delphinii flore
ferrugineo & guttato (a Neotropical orchid today known by the Linnaean bionomial
Maxillaria alba) and characterizing it as growing ‘on the Trunks and Arms of trees, as
Mistletoe or others of this kind…’.
Today, Viscum is the scientific name for the mistletoe we see hanging in doorways
at Christmas time, and mistletoes are true parasites that send root-like structures
called haustoria into the host to tap into the nutrients being produced by the host
plant. But orchids and other tropical epiphytes such as bromeliads (pineapple
relatives), ferns and mosses are not parasites; they live perched on branches and do
not depend upon their host for nutrition. Just like the trees themselves, they
photosynthesize to take up carbon dioxide and release oxygen, making their own food
in the form of sugars. Living in the air is the epiphytic lifestyle. About 10 per cent of
flowering plant species are epiphytes, and orchids contribute hugely to this number;
in fact, the preponderance of the epiphytic lifestyle may help to account for the high
species diversity of the orchid family in general.
It seems like it would be ideal living in the canopy of the rainforest with plenty of
sunlight, plenty of water – perfect for plant growth and success. But living in the canopy
can be stressful indeed. High above the forest floor, temperature and water availability
fluctuate wildly, with the extremes higher and lower than anywhere else in the forest, so
epiphytes have to cope with daily peaks and troughs of sunlight, water and wind. Tree
canopies themselves moderate the conditions below – filtering torrential rain, damping

OPPOSITE: The silvery white outer layer, or velamen, of epiphytic

orchid roots, like this Cleisostoma paniculatum, is formed of cells
that lose their contents as they mature – they are air-filled and act
as sponges for water and nutrients in the forest canopy.
12 E XT R AO R D I NA RY O R C H I D S

down wind gusts and providing shade, in effect creating the tropical rainforest
environment we usually think of. No more than a fraction of the light available at the top
makes it to the forest floor to be available for photosynthesis by the herbs and shrubs
of the forest understorey. But up in the canopy, when the sun shines it is unrelenting,
and when it rains there is no respite. Orchids deal with these challenges in a number of
special ways.
First, the leaves. Epiphytic orchid leaves are usually thick, stiff and somewhat fleshy;
some are even round in cross section. Many species also have swollen stems, some so
inflated that they are called pseudobulbs, or ‘false’ bulbs, because they are not buried
underground like those of tulips and daffodils, which are made up of overlapping leaf
bases rather than being stems. These thick leaves and swollen stems help orchid
plants retain water in times of drought – think of a cactus, the stem of which can store
water for long periods, and then imagine these leaves and stems performing the same
function, but high in the canopy.
Plants need water not only to grow, but also to perform photosynthesis, the reaction
in which water and carbon dioxide are converted to sugars and oxygen, much to our
benefit! The basic reaction of photosynthesis requires three main things: water, carbon
dioxide and sunlight. The energy in sunlight drives the whole process. Water is usually
taken up by plant roots, and all plants take in atmospheric gases such as carbon
dioxide through tiny pores in the leaves called stomates. The problem with these pores
is they also cause the plant to lose water via evaporation, especially if it is hot, as in the
middle of the day. Plants can lose around 97 per cent of the water they absorb through
their roots to evaporation. How can this be efficient in an environment where water
can be limiting? As a result most, if not all, epiphytic orchids use a special form of
photosynthesis called crassulacean acid metabolism (CAM), which compartmentalizes
the reactions so that the stomata can be closed during the day when water loss is a
risk, and open at night to take up carbon dioxide. CAM is a photosynthetic pathway
that was first discovered in succulents of the family Crassulaceae, which includes the
jade plant and sedums, and is also found in many other plant families living in stressful
environments. In CAM photosynthesis, carbon dioxide taken up through the stomata
at night is converted to an acid and stored in vacuoles – hollow spaces in cells – during
the hours of darkness to be then transported
to the chloroplast and reconverted to
carbon dioxide for use in photosynthesis
once the sun comes out. This specialized
form of photosynthesis allows the plants to
save water in environments where it is at a
premium, including high in the forest
canopy of the tropics.
Orchid roots are also specialized for
living in the air. If you have ever looked at
the roots of an epiphytic orchid, you might
notice they are covered by a spongy white
layer that looks almost like very thin foam.
This white layer is called the velamen, and
its structure greatly increases uptake of
water and atmospheric gases, allowing the
plant better access to both water and nutrients. The velamen is formed of layers of
cells that die as the root matures. If you look at the very tip of an epiphytic orchid root,
it is green; sometimes the velamen cells can harbour cyanobacteria – these nitrogen-
fixing bacteria could be helping the plant by providing extra nutrition in the low
nutrient environment of the forest canopy. Some of the roots of epiphytic orchids
anchor the plant to tree trunks or branches, where they form part of an epiphytic
community. And community it is – orchids are rarely the only ones up high in the
canopy. Along with orchids, the branches of tropical trees bear communities of mosses,
lichens and sometimes other epiphytic plants. These aggregations can create soil, and
even supply the tree itself with minerals that diffuse from the soil through the bark
into the host tree.
Epiphytes also create mini-ecosystems for insects and other arthropods, and
certainly contribute to the extremely high species diversity of tropical forests. The
most specialized of these ecosystems is known as an ant garden. Here, various species
of ant build their nests among the tangled roots of epiphytes and sometimes even use

ABOVE: Orchis mascula. The opening and closing of stomates on

leaf undersides are controlled by changes in turgor pressure in the
crescent-shaped guard cells.
14 E XT R AO R D I NA RY O R C H I D S

orchid stems themselves as nesting places; the hollow pseudobulbs of some orchids
like Schomburgkia and Myrmecophila harbour colonies of ants, and the orchid itself
takes up nutrients from the detritus the ants accumulate. Most tropical orchids are
not obligate members of these ant garden ecosystems, but when they are, their tiny
seeds are removed and moved about by the ants, potentially to new branches and
growing sites. These complex mutualisms in tropical forests, where both partners in
the relationship derive benefit, are common and becoming ever better understood as
scientists are able to access the canopy in new ways to study how it works.
The sheer variety of form found in tropical orchids spurred a mania for orchid
collection and cultivation in the nineteenth century. The glamour and rareness of these
plants was the ultimate prize for gardeners wanting to show off their collections. Termed
‘Orchido-mania’ by James Bateman in his 1843 mega-book The Orchidaceae of Mexico
and Guatemala, this new condition ‘pervades all (and especially the upper) classes to
such a marvellous extent.’ That ‘Orchido-mania’ was especially prevalent in the ‘upper
classes’ was due to the fact that cultivating tropical orchids required a considerable
infrastructure. First, the glasshouses, then the heating, then the light. All this cost
money, and a lot of it. But in the beginning, it did not go all the way of the aristocratic
growers. Shipment upon shipment of tropical epiphytes came to Europe, and most
either died on route or were potted up carefully in heavy, rich soils, only to die later on.
It was assumed that being from the tropics, orchids needed hot and steamy
conditions, so in they went to over-heated humid glasshouses. It took a lot of
experimentation to tease out the best conditions for cultivating these seemingly
delicate plants. In the early 1800s, Joseph Banks – of the voyage of HMS Endeavour
fame and then President of the Royal Society – invented a hanging basket filled with
moss and twigs in which to grow his specimens; he was more successful than most.
The code of orchid growing was finally cracked when growers began to think
carefully about where each of these wonderful plants was found. Some, yes, were from
the hot, humid lowland tropics, but many of the new and glamorous plants coming into
cultivation were from the higher mountains of the tropics – quite a different
environment. High elevation epiphytic orchids suffer from heat more than from cold,
something which seems counterintuitive but which growers began to master. Bateman
 LIFE IN THE AIR 15

ABOVE: The culture of orchids away from their native tropical forest
habitats was revolutionized by the realization that they did not need
constant water and heat. Bateman’s sketch of the ideal orchid house
was one stimulus for orchid cultivation for the masses, although he
felt orchids and the aristocracy belonged together!
 LIFE IN THE AIR 17

pointed out that the orchids he was treating in his masterpiece were ‘more abundant
in the higher latitudes and purer air, than in the hot and pestiferous jungles of the
coast’ – so these tropical plants were different. He described his growing techniques in
wonderfully flowery language, and a plan for an orchid conservatory completes the
instruction. The rules were simple: ‘1st The plants can scarcely have too much light or
too much sun’, ‘2nd Take care of the roots’, ‘3rd Beware of noxious insects’, ‘4th Give
the plants a season of rest’, ‘5th Attend to the condition of the air’ and ‘6th Do not over-
water’. Pretty simple, really.
The publication of John Charles Lyons’s manual, Remarks on the Cultivation of
Orchidaceous Plants, published in 1843, the same year as Bateman’s tome, gave clear
instructions that didn’t cost the earth – orchid cultivation no longer needed to be the
preserve of the aristocracy with money to spare for glasshouses or skilled gardeners.
In the middle part of the nineteenth century, orchid cultivation became something for
(almost) everyone, sparking a revolution in cultivation. A series of articles entitled
‘Orchids for the million’ was published in the 1850s by a gardener called Benjamin
Williams at the instigation of the great Victorian orchid taxonomist John Lindley. This
manual provided even simpler instructions and eventually became The Orchid
Grower’s Manual, a set of instructions by which anyone could grow epiphytic orchids,
even in their living rooms – something we still see today.
Victorian orchid fanciers preferred the large-flowered show-offs of the orchid
world – as still seems the fashion today, given what is available for sale in greenhouses
and supermarkets – but orchids in nature are more diverse than just those we see on
the supermarket shelves. Orchids come in all shapes and sizes, from the cattleyas
with their blousy flowers to Lepanthes or Oberonia with flowers one can barely see.
Fashions in orchid cultivation in the nineteenth century favoured the showy and
magnificent, and Victorian collectors satisfied this desire with more and more new
species and genera from the tropics. But they were also collecting the less obvious
species, sending these to specialists such as John Lindley in Cambridge, whose interest
in orchids spanned the lot. So how did these collectors reach the canopy to collect
these orchidaceous rarities? How does one access an ecosystem 30 metres (98 feet) or
more in the air?

OPPOSITE: The long inflorescences of Oncidium species, like this

Oncidium wentworthianum, dangle freely, looking almost like
butterflies suspended in mid-air. Whilst on the Amazon Alfred
Russel Wallace was enchanted with the sight, ‘But what lovely
yellow flower is that suspended in the air between two trunks, yet
far from either? It shines from the gloom as if its petals were of gold.
Now we pass it close by, and see its stalk, like a slender wire a yard
and a half long, springing from a cluster of thick leaves on the bark
of a tree. It is an Oncidium, one of the lovely orchis tribe, making
these gloomy shades gay with its airy and brilliant flowers.’
18 E XT R AO R D I NA RY O R C H I D S

Sometimes branches fall or trees are felled; when I collected plants in the American
tropics I would follow the road builders and harvest the epiphytes from the fallen
trees, making specimens for scientific study. That was highly opportunistic though,
and not a specialized collection of orchids for cultivation. The collectors who supplied
the Victorian enthusiasts often lived in tropical areas and would employ local people
to climb, or cut down, trees to get at the plants high in the branches. Sometimes they
even used trained monkeys to access the exotic ‘air plants’ that grew out of reach. I’m
sure they, like me, also took advantage of fallen trees and branches. They probably
observed plants in situ to see if the flowers were exciting enough to warrant sending
to Europe, and maybe even cultivated them. These collectors and growers were
focusing on individual plants as commodities, not attempting to understand how they
fit into a functioning ecosystem or what they did in their everyday lives.
Real access to the canopy in order to study it as a functioning ecosystem came with
the adaptation of mountain-climbing techniques for scaling trees safely, first in the old
growth forests of the Pacific Northwest of the Americas, and later on in the tropical
rainforests. Today, the canopy can be accessed by a variety of methods, from tree-
climbing to canopy rafts and walkways. Scientists are able to study in situ how plants
and animals adapt to their environment and just how many organisms live in the
canopy itself. Using tree-fogging, entomologists estimate that each tropical tree
contains thousands of species of insects – multiply that by the number of trees, and it
becomes mind-boggling. By being at the tops of the trees themselves for more than a
fleeting moment, scientists discovered the stresses associated with living in the
canopy, and untangled the adaptations that epiphytes, including orchids, have evolved
to deal with these challenges. It is extraordinary how many challenges have been
overcome to bring us that supermarket orchid – by orchid growers over the generations
and by the orchids themselves in their life above the ground.

OPPOSITE: Jean Jules Linden, a Belgian horticulturist and

explorer in the mid-nineteenth century, studied orchids,
such as this Masdevallia wageneriana, in their native habitats.
His observations changed how orchid growers treated these
high elevation cloud forest epiphytes.
 21

ABOVE: The size variation in orchids is immense, although all can

be classified botanically as herbaceous. This tiny orchid, Andinia
nummularia, with dangling stems and its tiny flowers less than a
centimetre long tucked tightly against the leaves, hardly fits the
blousy concept of the prom-night orchid at all.

OPPOSITE: This Mexican species, Cuitlauzina pendula, was placed

into the genus Odontoglossum by James Bateman, but about 100
years later, the distinctness of Cuitlauzina was recognized, and the
original name given to this plant became its correct name. The
genus name honours Cuiltahuatzin (also known as Cuitláhuac), a
brother of the Aztec ruler Moctezuma, whose rule was cut short by
the Spanish invasion of Mexico.
22

ABOVE: John Gould was obsessed by hummingbirds, ‘my thoughts

are often directed to them in the day, and my night dreams have
not infrequently carried me to their native forests’. The plates in
his self-published paean to these wonders were done by his wife,
Elizabeth, and show the birds as they would appear in nature. Here
she depicts the Ecuadorian piedtail with an orchid for atmosphere;
the hummingbird is not the pollinator of this Paphinia!

OPPOSITE: The tiny branches of tropical trees can support the

tiniest of orchid plants like these miniature epiphytes. In 1830 the
Victorian orchid specialist John Lindley named the genus Oberonia
in honour of Oberon, Shakespeare’s king of the fairies from the
play A Midsummer Night’s Dream. Three years later the Austrian
botanist Stefan Endlicher named the same plants Titania, in
honour of Oberon’s wife. We use Lindley’s name because it was
published earlier – but Shakespeare provided inspiration in
unexpected places twice over.
24 E XT R AO R D I NA RY O R C H I D S

ABOVE: The leaves of the Australian tongue orchid, ABOVE: The Australian tongue orchid’s spidery white flowers
Dendrobium linguiforme, are egg-shaped, thick and fleshy; are produced in groups, or inflorescences, from the join of
their grooved surface and overall shape give this orchid both the leaf with the stem. The sepals are long and delicate and
its common and scientific name. The thick leaves help the give the flowers their overall appearance; the pale purple
plant conserve water during dry periods in its sclerophyll and yellow petals are smaller and less striking.
forest habitat.
OPPOSITE: The flowers of most orchids are upside down;
the pedicel or ovary twists so that the uppermost petal is
lowermost in flower. These flowers are known as resupinate.
The clamshell or cockleshell orchid, Prosthechea cochleata,
is unusual in being non-resupinate, with the dark, hooded
lower petal, called the lip or labellum, remaining as the
uppermost part of the flower, arched over the spidery
green sepals.
ABOVE: In his The Orchidaceae of Mexico and Guatemala, James
Bateman called this showy orchid, Laelia superbiens, from Mexico
and northern Central America ‘the Gorgeous Laelia’. And gorgeous
it is, with inflorescences described by its collector Mr Skinner as
‘flower stems four yards in length, and bearing upwards of twenty
flowers’. Behind the flowers here you can see the large pseudobulbs
with their yearly rings of growth, clearly showing their stem origins.

OPPOSITE: Members of the genus Porroglossum, like this

Porroglossum muscosum, are tiny orchids growing in the cloud
forests of northern South America. The genus name refers to the
hinged labellum or lip (porro – far away; glossum – tongue), which
snaps shut when touched, perhaps enclosing an insect in the flower
for a time. But the closure is not permanent. After a time the lip
opens again, ready for the next visitor.
ABOVE: The leaves of this orchid, Luisia psyche, are not at all
leaf-like. Their pointed shape and cylindrical form make them
seem more like green awls emerging from the stem. Growing from
northeastern India through southeastern Asia, Luisia psyche can be
found both on trees as an epiphyte and on rocks – orchids growing
on rocks are called lithophytic or rupicolous.
 29

ABOVE: If you don’t look closely, the flowers of this tiny orchid, Stelis
ophioglossioides, look like mere triangles. But focus in, as the artist
Franz Bauer did in June 1825, and you can see the tiny petals held
inside the triangular outline of the sepals – an orchid in super-
miniature. This species was first discovered in the Caribbean by the
Austrian explorer Nikolaus von Jacquin and is the type species of
Stelis whose genus name refers to a mistletoe and the early, but
mistaken, idea that orchids were parasites.
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
 — Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään
kunniasanallani kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa
tästä päivästä lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa
odottamattoman avomielisesti.

— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli

aivan kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän
tiedätte? Eikö liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee
luoksenne, jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen
kanssa. Ettehän suutu, että minä näin…

— En, en ollenkaan.

— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja

se peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te
huomenna ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta
valmiina. Ettehän suutu, että minä näin…?

Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr

Stepanovitšin aivan vimmastumaan.

-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta

Nikolajevnasta? — hän kysäisi.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.

— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.

— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš

lujasti.

— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa

tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko,
en sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja
minä, minä taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.

— Niinkö arvelette?

— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr

Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te
olette jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä
on kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani,
olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka
tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän
tämän?

Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.

— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti

samassa pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän
hattunsa. Hän oli tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt,
vaan puhui herkeämättä seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja
innostuessaan napautteli hattuaan polviinsa.

— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin

Lembken herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.

— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan

terveyden laita?

— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella

toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän
kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte.
Se on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan
taikauskoisesti, taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon.
Sunnuntaisesta tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut
siitäkin, että te jo pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien
sydämet puolellenne. Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä
suorastaan mihin tahansa. Muuten, te olette nyt arvoituksellinen,
romanttinen henkilö, enemmän kuin koskaan ennen, — asema on
lupaava. Teitä odotetaan kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin
kiihkeitä, mutta nyt on jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran
kiitoksia kirjeestä. Kaikki pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne
pitävät teitä urkkijana? Minä myöntelen, ettehän suutu.

— Ei tee mitään.

— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä

on täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija
Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös… Te nauratte?
Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta
äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten
odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan
uudelleen valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä:
»lahjakas mies». sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut».
Lembke kehoittaa minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin
ihmisten kirjoihin. Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti,
suorastaan häpäisen hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa
muljotella minuun. Ja Julija Mihailovna vielä yllyttää. Muuten,
Gaganov on teille hyvin vihoissaan. Eilen hän puhui minulle
Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin silloin tietenkin
hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt tietenkään koko
totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko päivän.
Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.
 — Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin
havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja
siirtyen hyvän joukon eteenpäin.

— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä

aamuna kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei
ollenkaan olisi huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä
mielenlevottomuutta. — Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, —
hän kumartui nostamaan lattialta pudottamansa korukantisen
kuvitetun niteen. — Balzac'in naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, —
en ole lukenut. Lembke kirjoittaa myös romaaneja.

‒ Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi

todella häntä huvittanut.

‒ Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää

siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään
hienostuneet tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten
muotokaunista ja hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.

— Te kehutte hallintojärjestelmää?

— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on

luonnollista ja jo saavutettua…‒ en rupea en en, — hän huudahti
äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan.
Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.

— Olen vilustunut.

— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä

itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä… Mutta siitä myöhemmin… Muuten,
vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee-
jalkaväkirykmentti. Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa
upseerien parissa. Meillähän on niiden joukossa kolme ystävää, vous
comprenez? Keskusteltiin ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin
viralta. Vinkuivat suorastaan ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos
Venäjällä ryhdytään kapinaan, niin välttämättä on aloitettava
ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan jo harmaahapsinen
puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli ääneti, ei puhunut
sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle huonetta ja
samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin vain
itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs
kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään
ja lähti pois.

— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli

jo kolmannen kerran.

— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä.

Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen
laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on koleran
pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen, ja
työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat
miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo
Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa
nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo
kerran pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin…
muuten, suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää
nyt irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, —
samassa hän jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan
pääasian. Äsken ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on
saapunut Pietarista.
 — Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan
ymmällä.

— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne,

frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?

— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.

— Voi, mutta saisinkos ne heti!…

— Pyytäkää Alekseilta.

— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta

siellähän on minun takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän
tavaroidenne joukossa. Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän
suosituksenne avulla, muistattehan?

— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai

Vsevolodovitš naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa
ratsastustuntejakin?

Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.

— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti,

vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai
Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita
siitä kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua
kuinka paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos
ainakin vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta.
Eikö niin?

— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr

Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti
ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.

— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne,

me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun
toki huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille
oikeastaan juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden
matkaan. Lupasin käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai
jätettävä tällä kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette
sitten huomenna reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua
muuten odottaa ajuri, sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta… Ja
miten oivallinen sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee
parhaillaan muudan Fedjka, Siperiasta karannut pakkotyövanki,
ajatelkaahan, minun entinen maaorjani, jonka isäkultani noin
viisitoista vuotta sitten luovutti sotamieheksi ja sai hänestä maksun.
Hyvin merkillinen olento.

— Te… oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai

Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.

— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa,

mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä
vakaumuksiakin, omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos
oikein tosissanne ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta
Nikolajevnan suhteen, niin sanon vielä kerran, että minäkin olen
olento, joka suostuu mihin tahansa, minua voi käyttää
kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain, ja olen aina valmis
palvelukseenne… Mitä, tartutteko keppiin? Voi, mitä minä, ettehän te
keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te olisitte hamuillut
keppiä?

Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta

totta oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen
ilme.

— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin

suhteen, — sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo
osoittaen päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin
kaiken järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan
apuani.

Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin

kerran päänsä ovenraosta ja virkkoi:

— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin

nopeasti, — että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta
tuona sunnuntaina panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi
teitä, eikö niin? Toivoisin, että muistaisitte sen!

Sitten hän vastausta kuulematta katosi.

IV.

Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään

alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin
halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista.
Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai
Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi
pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta
kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön
hymy. Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan,
sulki silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka
pisti yhä vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut
sitä korjatakseen.

Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna,

joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan
odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan
Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä
oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle
jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja kun
vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n istuvan
kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti, hänen
sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä oli
saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin
liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot
olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet;
kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla
sanoen, hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia
hän seisoi poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä
hänet valtasi kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä
kerran ovella, teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä
herättämättä, uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet
murheet.

Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei

enemmänkin, ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei
ainoakaan hänen kasvojensa lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita
pienintäkään liikettä koko ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan
samalla tapaa kurtussa. Jos Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme
minuuttia häntä tällaisena katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä
painostavaa tunnetta, jonka tämä letarginen liikkumattomuus olisi
hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan olisi voinut olla häntä
herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš aivan itsestään avasi
silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta kymmenisen minuuttia,
aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen jotakin hänen
huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa, vaikka siellä ei
ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.

Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se

löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon
taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi,
joka vei käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli
huoneeseen. Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä
päällystakkia, kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla
oli kirjelippunen.

— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja

asetettuaan tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen
tarjottimella pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, —
siinä oli pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai
Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun
loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.

— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten

pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.

Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti

hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli
tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin
pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara
Petrovna äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta
sinne piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei
Jegorovitšin saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille
takaporteille, joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon.
Ulkoeteisen nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.

— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän

paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä
viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan
ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä
ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin kellari.
Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja, kapeat
hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš kulki pari,
kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli ilman hattua ja
frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli lähtenyt.

— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.

— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta

otettu huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.

— Nukkuuko äitikulta?

— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti

täsmälleen yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta
saada mitään tietää. Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän
lisäsi rohjeten vihdoin kysäistä jotakin.

— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.

— Kuten käskette.

Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he

molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston
kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle
pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä
portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui
Aleksei Jegorovitšin käteen.

— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.

Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut,
»samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt kastua
läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai
Vsevolodovitšille.

‒ Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten

ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on
erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta on siellä
joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän oli talon
vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja jo tämän
lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli ankara
ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki
jumalansanaa.

— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.

— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä

tapauksessa, että teillä on hyviä aikeita.

— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli

jo ennättänyt kadun käytävälle.

Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan

aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä
muodossa herransa läsnäollessa.

Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti

katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta
hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle.
Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta
Jumalanilmestyksenkatu oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli
kymmenen, kunnes hän lopulta pysähtyi Filippovin ison ja pimeän
talon lukitun portin eteen! Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit
olivat muuttaneet pois, — oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla
kiinni, mutta seuraavasta kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti
tuli. Koska kelloa ei ollut, hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin.
Tuuletusruutu avautui, ja Šatov katsahti kadulle. Oli pilkkoisen
pimeätä eikä ollut helppoa nähdä, Šatov tarkasteli kauan, ainakin
minuutin verran pimeyttä.

— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.

— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.

Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai

Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan
sanomatta kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin
sivurakennukselle.

V.

Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi

etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov
asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan
pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi
vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi suitut
hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty paljaisiin
jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli
puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina, posket
punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on äsken
kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä silmien
alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä ehtineet
edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli käsiään
eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi, kuten
pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin katkeili.
Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen edessä lattiaan.
Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi huusi: »Pauo,
pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse heittää sen
kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas sen nostamaan.
Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi huusi. Kirillov
ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada »pauon» kaapin
alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta huomattuaan
hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen
lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.

— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta

vähääkään hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko
teetä?

Hän ojentautui aivan suoraksi.

— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi

Nikolai
Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.

— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, —

istukaa; olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.
 Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella
häntä varten kaadetun kupillisen teetä.

— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.

— Kiitoksia, ei.

Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:

— Miksi tulitte?

— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on

Gaganovilta.
Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.

Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.

— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää,

— kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten
Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä
kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin
hän kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo
silloin siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti
Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle
kirjeen, vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin
sekin oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin
vuoksi, että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli
kirjoitettu. Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja
mainitsin aivan peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa
minua kohtaan isänsä vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten
tapahtuneen klubijutun johdosta, ja että minä puolestani olin valmis
esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, koska oli otettava
huomioon, että tekoni ei ollut harkittu, vaan että se johtui
sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan anteeksipyyntöäni. Hän ei
vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois. Mutta nyt hän on
täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu, mitä hän julkisesti
on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä loukkaavimpia ja
ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän kirjeen, jollaista
varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut. Siinä on
haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty
turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta
sekundantikseni.

— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi

tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut.
Hyvä, tulen. Sanokaa miten?

Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä

uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin
anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös
puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä
kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.

— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.

— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään

siellä nämä ehtoni?

Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.

— Tiedän, että ei suostu.

— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.

 — Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo
huomenna lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette
hänen luoksensa. Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan
tutustuttaa teidät omaan sekundanttiinsa, — sanokaamme kello
yhdeltätoista. Te sovitte sitten kaikesta tämän kanssa, ja noin kello
yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme kaikki sovitulle paikalle. Olkaa
hyvä, koettakaa saada asia täten sujumaan. Aseina käytämme
tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan erikoisesti teitä järjestämään niin,
että määrätään kymmenen askelen välimatka, ja sitten
kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen päähän
rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme.
Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta
kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa,
että siinä on kaikki.

— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti

Kirillov.

— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän,

ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko
ladata pistolin?

— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä

ampunut. Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten
lyömme arpaa, »joko me tai hän».

— Erinomaista.

— Tahdotteko tarkastaa pistolit?

— Ehkä.
 Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu
purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä oli
tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon, joka
oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari hienon
hienoa ja kallista pistolia.

— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä

revolverikin, odottakaapa.

Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin

kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.

— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.

— Hyvin on. Paljon.

Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes

huomannut köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista
asevarastoansa, jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt
suuria uhrauksia.

— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi

varovasti hetken vaiti oltuaan.

— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo

äänenpainosta, mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.

— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä

varovaisemmin pienen vaitiolon jälkeen.

Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat

aselaatikot ja istahtanut entiselle paikalleen.
 — Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän
mutisi aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin
hän siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin
seuraavankin kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä
mustilla, himmeillä silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla
lempeä, jopa ystävällinenkin ilme.

— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti

Nikolai Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia
kestäneen vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista.
Siinä on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi
jonkin konnantyön tai… niin, pääasia olisi, että teko olisi häpeällinen,
hyvin alhainen, mutta samalla huvittava… niin että se säilyisi
ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa
syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin
ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole
olemassa.» Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa
ihmiset syljeskelisivät, eikö totta?

— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.

— En… en minä sitäkään… mutta kun kerran ajattelin tätä, niin

tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.

— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On

paljon ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta.
Se on totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.

— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti

Stavrogin hänet kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa
ajatustaan, — ja siellä te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne
ilkeydet… Tiedätte aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille
nauretaan ja syljeskellään teidän nimeänne mainittaessa tuhat
vuotta, niin että koko kuu tärisee. Mutta nyt te olette maan päällä ja
katsotte täältä käsin kuuta. Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te
mahdollisesti siellä teitte, ja se, että sikäläiset syljeskelevät siellä
teidän nimeänne mainitessaan, eikö totta?

— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi

ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.

— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?

— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä… yhdentekevää. Kolme päivää.

Makaa sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu,
mutta eukko tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin
Hampurista, että voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.

— Pidättekö lapsista?

— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.

— Siis rakastatte myös elämää?

— Myös elämää, mitäs sitten?

— Olettehan päättänyt ampua itsenne.

— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen.

Elämä on, ja kuolemaa ei ole lainkaan.

— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?

— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te

saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.
 — Luuletteko itse saavuttavanne hetken?

— Luulen.

— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti

Nikolai
Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —
Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä
enää
oleman.

— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen

saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita.
Hyvin tosi ajatus.

— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?

— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se

sammuu.

— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta

maailman alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.

— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä

koskaan muita! — Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa
kirkastui, aivan kuin »idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.

— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?

— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi

vastannut kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.
 — Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne,
suutuitte Liputiniin.

— Hm… en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin

onnellinen.
Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?

— Olen.

— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän.

Tuulen ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin
silmät ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja
aurinko loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja
suljin ne taas.

— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?

— E-ei… miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden,

yhden lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on

onnellinen, vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää,
tulee heti onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö
jää, — se on hyvä. Keksin sen äkkiä.

— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja

raiskaa hänet, — onko sekin hyvin tehty?

— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja

se, että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien
niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he
tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta niin
kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko ajatus,
kokonaan, mitään muuta ei ole.

— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?

— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo

keskiviikon puolella.

— Mutta miten sitten?

— En muista, muuten. Kävelin huoneessa… samantekevää.

Pysähdytin kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.

— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.

— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät

tiedä olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä.
Heidän on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa
silmänräpäyksessä muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.

— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?

— Olen hyvä.

— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin

vetäen otsansa ryppyyn.

— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee

maailmasta lopun.

— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.

— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.

 — Jumal'ihminen, tarkoitatte?

— Ihmisjumala, siinä on ero.

— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?

— Kyllä, sytytin sen.

— Joko siis uskotte?

— Eukko pitää, että palaa… eikä hänellä ollut tänään aikaa, —

Kirillov murahti.

— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?

— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää

seinällä, katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.

Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan
Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat
kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.

— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo

uskotte
Jumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.

— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.

— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä

uskoisittekin, mutta kun te ette tiedä uskovanne, niin ette uskokaan.
— Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te

väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin,
olette minun elämässäni merkinnyt.

— Hyvästi, Kirillov.

— Tulkaa yöllä. Milloin?

— Ettehän vain ole unohtanut huomista?

— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello

yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon:
kello seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja
herään kymmeneltä.

— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš

katsahtaen hänen kalpeihin kasvoihinsa.

— Tulen avaamaan portin.

— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.

— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.

VI.

Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei

ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi
käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi
aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi
ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen
huoneensa kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven
luona odotellen.

— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo

kynnykseltä.

— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi,

odottakaahan, teen sen itse.

Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai

Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa
hänellä näytti olevan kuumetta.

— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan,

puoleksi kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?

— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?

— Olin, odottakaapa, minä hourailin… ehkä hourailen vieläkin…

Odottakaapa.

Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan

kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.

— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua,

ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta,
viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne.
Sitten toivuin… Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä
lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa…

Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.

 — Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš
esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan
huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase
paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan
kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä
tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan
ainoastaan keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista.
Sanokaa minulle ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi,
että minulla ja teidän vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?

— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas
silmänsä maahan.

— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän
juorun
Darja Pavlovnasta ja minusta.

— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo

alussa…-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten
jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.

— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi

rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on
minun laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni.
Hänen vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?

Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.

— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti

Stavroginiin tuijottaen.

— Ja löitte?
 Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:

— Teidän lankeemuksenne… valheen vuoksi. En minä tullut

rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että lyön…
Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin paljon…
Minä…

— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette

kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.

— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja

yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne… minä sanon sitten
myös omani…

Hän istuutui.

— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš

tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun
oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja
varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.

Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.

— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, —

mutta miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.

— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen

samanlaisen järjestön jäsen kuin tekin.

— Te… te järjestön jäsen?

— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä

tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš
naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte,
että henkenne on vaarassa?

— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen

sanoitte… vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän
huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En
minä heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo
juoksenteli luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun
on lupa, mutta… — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan
tiedätte kaikesta?

— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin

jokseenkin kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus
täytettävänään. — Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä
tiedän? Tiedän, että liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten,
sen ollessa vielä vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen
Amerikan-matkaanne ja luultavasti heti viime keskustelumme
jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle pitkälti Amerikasta ja viittasitte
siihen. Muuten, suokaa anteeksi, etten vastannut kirjeeseen,
rajoituin vain…

— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet,

vetäisi kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille
korean setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle
lähetitte. Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi
pitänyt kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne… Nämä
sata ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin
puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa…

Hän oli aivan hengästynyt.

 — Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin
palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet,
vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä
jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes
he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava. En
tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin piirtein
liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä ehdolla juuri
lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen
vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä
kokonaan rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai
valhetta, sain tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta
tärkeintä te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä
herroilla ei ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.

— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti,

että teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus,
omantunnon ja järjen oikeus… sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka
saisi minut…

— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti

rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen
mies, että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä
salaa, joko omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla
teidän eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti
Lebjadkiniakin ei jo pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti
kai taas vuorostanne tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa
mieluummin: hyväksyikö Verhovenski todistelunne perusteet vai
eikö?

— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on

oikeus…