React and React Native 4th Edition Adam Boduch

download

https://ebookmeta.com/product/react-and-react-native-4th-edition-
adam-boduch/

Download more ebook from https://ebookmeta.com

We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookmeta.com
to discover even more!

React and React Native - Fifth Edition Mikhail Sakhniuk

https://ebookmeta.com/product/react-and-react-native-fifth-
edition-mikhail-sakhniuk/

React Cross Platform Application Development with React

Native Build 4 Real World Apps with React Native 1st
Edition Emilio Rodriguez Martinez

https://ebookmeta.com/product/react-cross-platform-application-
development-with-react-native-build-4-real-world-apps-with-react-
native-1st-edition-emilio-rodriguez-martinez/

Just React! Learn React the React Way 1st Edition Hari
Narayn

https://ebookmeta.com/product/just-react-learn-react-the-react-
way-1st-edition-hari-narayn-2/

Safety and Security of Cyber-Physical Systems:

Engineering dependable Software using Principle-based
Development Frank J. Furrer

https://ebookmeta.com/product/safety-and-security-of-cyber-
physical-systems-engineering-dependable-software-using-principle-
based-development-frank-j-furrer/
Power Games Political Blogging in Malaysian National
Elections 1st Edition Hah Foong Lian

https://ebookmeta.com/product/power-games-political-blogging-in-
malaysian-national-elections-1st-edition-hah-foong-lian/

Languages in Africa Multilingualism Language Policy and

Education Elizabeth C Zsiga One Tlale Boyer Ruth Kramer

https://ebookmeta.com/product/languages-in-africa-
multilingualism-language-policy-and-education-elizabeth-c-zsiga-
one-tlale-boyer-ruth-kramer/

Dissensuous Modernism Women Writers the Senses and

Technology 1st Edition Allyson C. Demaagd

https://ebookmeta.com/product/dissensuous-modernism-women-
writers-the-senses-and-technology-1st-edition-allyson-c-
demaagd-2/

Orthodox Tradition and Human Sexuality 1st Edition

Thomas Arentzen Ashley M Purpura Aristotle Papanikolaou
Metropolitan Ambrosius Helsinki

https://ebookmeta.com/product/orthodox-tradition-and-human-
sexuality-1st-edition-thomas-arentzen-ashley-m-purpura-aristotle-
papanikolaou-metropolitan-ambrosius-helsinki/

Moon Curse The Chosen Moon Series 1 1st Edition Lori

Heart

https://ebookmeta.com/product/moon-curse-the-chosen-moon-
series-1-1st-edition-lori-heart/
Screening Characters Theories of Character in Film
Television and Interactive Media 1st Edition Riis

https://ebookmeta.com/product/screening-characters-theories-of-
character-in-film-television-and-interactive-media-1st-edition-
riis/
Fourth Edition

BIRMINGHAM—MUMBAI

React and React Native

Fourth Edition
Copyright © 2022 Packt Publishing

All rights reserved. No part of this book may be reproduced, stored in a retrieval
system, or transmitted in any form or by any means, without the prior written
permission of the publisher, except in the case of brief quotations embedded in
critical articles or reviews.

Every effort has been made in the preparation of this book to ensure the accuracy
of the information presented. However, the information contained in this book is
sold without warranty, either express or implied. Neither the authors, nor Packt
Publishing or its dealers and distributors, will be held liable for any damages
caused or alleged to have been caused directly or indirectly by this book.

Packt Publishing has endeavored to provide trademark information about all of the
companies and products mentioned in this book by the appropriate use of capitals.
However, Packt Publishing cannot guarantee the accuracy of this information.

Group Product Manager: Pavan Ramchandani

Publishing Product Manager: Aaron Tanna

Senior Editor: Hayden Edwards

Content Development Editor: Rashi Dubey

Technical Editor: Joseph Aloocaran

Copy Editor: Safis Editing

Project Coordinator: Rashika Ba

Proofreader: Safis Editing

Indexer: Pratik Shirodkar

Production Designer: Ponraj Dhandapani

Marketing Coordinator: Anamika Singh

First published: March 2017

Second edition: September 2018

Third edition: April 2020

Fourth edition: May 2022

Production reference: 1270522

Published by Packt Publishing Ltd.

Livery Place

35 Livery Street

Birmingham

B3 2PB, UK.

ISBN 978-1-80323-128-0

www.packt.com
For Jason, Simon, and Kevin
– Adam Boduch
For every developer out there that needs a friend on their programming
journey
– Roy Derks
For my wife, Anna, and daughter, Polina
 – Mikhail Sakhniuk

Contributors

About the authors

Adam Boduch has been involved in large-scale JavaScript development for nearly
15 years. Before moving to the frontend, he worked on several large-scale cloud
computing products using Python and Linux. No stranger to complexity, Adam has
practical experience with real-world software systems and the scaling challenges
they pose.
 Thanks to the React team for providing the web with this fantastic tool.

Roy Derks is a serial start-up CTO, international speaker, and author from the
Netherlands. He has been working with React, React Native, and GraphQL since
2016. You might know him from the book React Projects – Second Edition, which
was released by Packt earlier this year. Over the last few years, he has inspired
tens of thousands of developers worldwide through his talks, books, workshops,
and courses.

Mikhail Sakhniuk is a software engineer who is highly proficient in JavaScript,

React, and React Native. He has more than 6 years of experience in developing
web and mobile applications. He has worked for start-ups, fintech companies, and
product companies with more than 30 million users. Currently, Mikhail is working
as a senior frontend engineer. In addition, he owns and maintains a number of
open source projects. He also shares his knowledge and experience through books
and articles.
 I'd like to thank the entire JavaScript community for creating, maintaining,
and using a thousand libraries and tools that make the web faster, bigger, and
more accessible.

About the reviewers

Kirill Ezhemenskii is an experienced software engineer, frontend and mobile
developer, solution architect, and CTO at a healthcare company. He's a functional
programming advocate and an expert in the React Stack, GraphQL, and
TypeScript. Kirill is also a React Native mentor.

Sunki Baek is an experienced frontend developer who primarily works with React
Native to develop cross-platform applications. His React Native journey started in
2016, shortly after React Native was introduced—his first project was to create an
e-commerce app with a chat feature. Ever since then, he has been involved in e-
commerce, online-to-offline commerce, and food technology projects. Currently,
he is working as a senior mobile developer in the Restaurant Live Order team at
SkipTheDishes.

Andrew Baisden is a software developer who has experience working across

different technical stacks. Primarily skilled as a JavaScript developer, he is also
familiar with the programming languages Python and C#. He has a university
degree and has spent a lot of time self-training to expand his knowledge and
skillset. Technical writing and content creation are two other areas where he
excels. Many of his articles have been shared across social media and are used as
motivation and essential resources for other developers and aspiring developers
who are trying to break into the industry. With a growing audience of over 5,000
members, Andrew continues to add value wherever he goes.
Table of Contents

Preface
Part 1 – React
Chapter 1 : Why React?

What is React?

React is just the view layer

Simplicity is good

Declarative UI structures

Data changes over time

Performance matters

The right level of abstraction

What's new in React 18?

Automatic batching

State transitions

Summary

Further reading
Chapter 2 : Rendering with JSX

Technical requirements

Your first JSX content

Hello JSX

Declarative UI structures

Rendering HTML

Built-in HTML tags

HTML tag conventions

Describing UI structures

Creating your own JSX elements

Encapsulating HTML

Nested elements

Namespaced components

Using JavaScript expressions

Dynamic property values and text

Mapping collections to elements

Another Random Scribd Document
with Unrelated Content
The Project Gutenberg eBook of Neljä naista
ristillä: Jännitysromaani
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Neljä naista ristillä: Jännitysromaani

Author: Maurice Leblanc

Translator: Valfrid Hedman

Release date: August 10, 2017 [eBook #55322]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NELJÄ NAISTA

RISTILLÄ: JÄNNITYSROMAANI ***
 E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

NELJÄ NAISTA RISTILLÄ

Jännitysromaani

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

Sota on tuottanut niin paljon mullistuksia, että harvat henkilöt

enää muistavat tapauksia, jotka muutama vuosi sitten tunnettiin
d'Hergemontin häväistysjutun nimellä.
 Herra Antoine d'Hergemontin, joka on julkaissut arvossapidettyjä
tutkimuksia Bretagnen kivisistä muistomerkeistä, kävellessä
tyttärensä Véroniquen kanssa kerran kesäkuussa vuonna 1902
Boulogne-metsässä Pariisin lähistöllä hyökkäsi neljä miestä hänen
kimppuunsa, ja hän sai kasvoihinsa kepiniskun, joka kaatoi hänet
nurin. Lyhyen kamppailun jälkeen laahattiin Véronique, kaunis
Véronique, kuten häntä ystävätärten kesken nimitettiin,
epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta automobiiliin, jonka
tämän nopean kohtauksen katselijat näkivät katoavan Saint-Cloudiin
päin.

Tavallinen naisenryöstö. Seuraavana päivänä saatiin kuulla totuus.

Kreivi Alexis Vorski, nuori puolalainen aatelismies, kovin huono
maineeltaan, mutta komeasti esiintyvä, joka väitti olevansa
kuninkaallista sukuperää, rakasti Véronique d'Hergemontia. Ja
Véronique rakasti häntä. Kun tytön isä oli ajanut pois kreivin, jopa
useat kerrat häntä loukannutkin, oli hän suunnitellut tämän
seikkailun, johon Véroniquella itsellään ei kuitenkaan ollut
pienintäkään osallisuutta.

Julkisesti vannoi Antoine d'Hergemont, joka oli — eräät julkaistut

kirjeet sitä todistivat — rajuluontoinen ja umpimielinen mies ja oli
eriskummaisella luonteellaan, raa'alla itsekkäisyydellään ja törkeällä
ahneudellaan saattanut tyttärensä varsin onnettomaksi, kostavansa
mitä leppymättömimmällä tavalla.

Hän antoi suostumuksensa avioliittoon, ja häät vietettiin kaksi

kuukautta myöhemmin Nizzassa. Mutta seuraavana vuonna kuultiin
sarja mieltenkuohua herättäviä uutisia. Pitäen kostolupauksensa
d'Hergemont ryösti vuorostaan tyttärensä ja Vorskin avioliitosta
syntyneen pojan ja otti hänet mukaansa astuessaan Villefranchessa
huvipurteen, jonka oli vastikään ostanut.

Merellä kävi kova aallokko. Pursi upposi Italian rannikon näkyvissä.

Eräs alus korjasi siinä olleet neljä merimiestä. Heidän todistuksensa
mukaan olivat herra d'Hergemont ja lapsi kadonneet kuohuihin.

Kun Véronique oli täten saanut varman tiedon heidän

kuolemastaan, meni hän karmeliittanunnain luostariin.

Niin kerrottiin. Näiden tapahtumien oli määrä neljäntoista vuoden

päästä olla aiheena mitä kauhistuttavimpaan ja kummallisimpaan
seikkailuun, joka on todenperäinen, vaikka jotkut yksityiskohdat
alussa näyttävät hiukan satumaisilta. Mutta sota on tehnyt elämän ja
olosuhteet niin mutkikkaiksi, että sen ulkopuolella sattuvat
tapaukset, kuten ne, joista tässä tarinassa kerromme, lainaavat
suuresta murhenäytelmästä jotakin epäluonnollista, järjetöntä ja
joskus ilmeellistäkin vivahdusta. Tarvitaan totuuden koko häikäisevä
valo antaaksemme näille seikoille todellisuuden leiman, niin että ne
esiintyvät perin yksinkertaisena kokonaisuutena…
ENSIMMÄINEN LUKU

Autio maja

Bretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä

nähtiin eräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa
ajaen väljään harmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja
verhoava paksu harso ei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin
kaunis ja viehättävä.

Tämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten

hän puolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään
huolta matkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen
kylän läpi lähti maaseudulle päin.

Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei
Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui
pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella erään
sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3 kilometriä."

"Kas tässähän se on", ajatteli hän.

 Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään,
mitä etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?

Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä

kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti,
puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni linna
kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine
julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello
kahdeltatoista värähteli avaruudessa angelus-kellojen soitto
kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen.
Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.

Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti

taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.

Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi:

Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja; vaitiolo
varma.

Sen alapuolella oli osoitteena:

"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."

Hän luki:

"Arvoisa rouva!

"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen

kaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta 1917
minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita, joissa
minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota teille tehoisaa
apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa asioissa. Minä
kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset rakkaan ja
kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja armaan
poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen
saavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita loistavia
voittoja.

"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja

nähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta
ja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin
tarpeellisiin toimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn
karmeliittanunnain luostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne
luostarissa oli teille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli
luonteenne vastaista, hommasin teille vaatimattoman
muotikauppanne Besançonissa, etäällä niistä kaupungeista, joissa
olitte viettänyt lapsuutenne vuodet ja avioliittonne viikot. Teillä oli
makua ja tarve tehdä työtä elääksenne ja välttääksenne tuskallisia
ajatuksia. Teidän täytyi onnistua. Ja te olette onnistunut.

"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan.

Aluksi ensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman
myllerryksessä joutunut puolisonne herra Alexis Vorski,
syntyperältään puolalainen paperiensa mukaan ja omien puheittensa
mukaan kuninkaan poika? Puhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon
alaiseksi oli herra Vorski sodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin
Carpentrasin lähellä, mutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja
saatiin kiinni; häntä syytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan
saksalaisen. Vielä toisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä
välttämättömästi odotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun
metsään, jossa hänet vihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla
surmasi.
 "Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun
tiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät
inhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä
seikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan voinut
tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.

"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole

enää epäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun
multaan.

"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva,

tämän kuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen
ennustuksen, josta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia.
Herra Vorski, jonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli
turmellut valheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten
ja ahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se
hänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin
perehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan
poika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee
ristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime sanoja
kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus ei juuri
enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän puolestanne!
Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra Vorski sai kohtalon
tutkimattomien käskyjen mukaan?

"Mutta jääkööt mietiskelyt… Nyt on kysymys…"

Véronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra

Dutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku
loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis
Vorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa
muistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja
jatkoi lukemistansa:

"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne

tärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.

"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa

siitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin suostutte
keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan
yksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne
olevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti huomiotanne
todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka nimenä oli
Bretagnelainen legenda, esitettiin toivioretkeä, ja siinä sattui
kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin edustalla. Tuolla
hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään merkitystä. Kaiketikin
se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se, mikä kiinnitti
huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen oven
tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H. Ja nämä
kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne
tyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja jollaista
ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen! Véronique
d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi pienellä
d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja sitten vielä oli
H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen alle ihan teidän
silloisen tapanne mukaan!!

"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä

te päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu.
Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.

"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.

 "Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.

"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla

huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin
Faouëtiin asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin
käykää katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka
kohoaa mitä merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin,
Bretagnelaisen legendan, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin
Quimperin tietä pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää
ennen Locriffiin vievää kylätietä, on puiden ympäröimässä
puolikehässä se autio hökkeli, jonka ovessa on mainittu kirjoitus.
Mökkipahasessa ei huomaa mitään merkillistä. Sisäpuolelta se on
tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa. Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa.
Kattona toukansyömä kehikko, jonka läpi sade valuu sisään. Sanon
vieläkin kerran, että se aivan varmaan on vain sattumalta joutunut
kinematografikoneen eteen. Lopuksi lisään, että Bretagnelaisen
legendan filmi otettiin viime syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus
on ainakin kahdeksan kuukautta vanha.

"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni

on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä
ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä
ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä
viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.

"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni…"

Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin

niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne olivat
surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä hänen
avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti häntä yhtä
itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän sitä välttääkseen oli
heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se vaikutelma, jopa varmuuskin,
että kaikki hänen onnettomuutensa, isän kuolema, pojan kuolema,
johtuivat virheestä, jonka hän oli tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin
hän oli tämän miehen rakkautta vastustanut ja suostunut avioliittoon
vain pakosta, epätoivoissaan ja pelastaakseen herra d'Hergemontin
Vorskin kostolta. Mutta sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta
huolimatta hän oli alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta.
Nykyisin se näytti hänestä anteeksiantamattomalta
kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia tunnonvaivoja ei aika ollut voinut
vaimentaa.

"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne

itkemään."

Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne

turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän
nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.

"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä… puiden ympäröimässä

puolikehässä…" sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen paikan
ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla puolella
puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään
lähemmäksi hän näki sen.

Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka

säiden vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja
havaitsi, että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen
paljoa himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme
kirjainta olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen
alla hän näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta
huomaamatta, nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.
 Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa
käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen
tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen
piirtänyt tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt
ensi kertaa kävi?

Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa

liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen
menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen
rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis oli
mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt hänen
ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo kirjoitus
oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?

Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä

näkynyt eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra
Dutreillis oli avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan
sisässä. Kuitenkin hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että
asiamies ei ollut erehtynyt.

Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti sen,

ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen tehdä
ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen — tahdonponnistus —
vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä
tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten piiriin,
jota hän tietämättään kavahti.

"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä.
Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja
samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin,
hän näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena
tunnusmerkkinä: siltä puuttui toinen käsi.
 Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät
valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa
havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet
oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta
vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki
juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten.
Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet.
Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat
olivat koukussa.

Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai

pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän
seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:

"Ruumis… ruumis…"

Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi

ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti
vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.

Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia

ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen
viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko
mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.

Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä. Mutta

kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui pää
retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen säärien
päälle, joten penkin alusta paljastui.

Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön — arkin hyvin ohutta

piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt
kieroksi.

Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun
hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:

"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala…!"

Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että

silmät voisivat lukea ja aivot käsittää.

Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta

sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi
eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon
ristiinnaulittua neljää naista.

Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli

nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot
kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa.
Tämä ristiinnaulittu nainen oli — siitä ei ollut epäilystäkään — hän
itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!

Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan

nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.

Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique

d'Hergemont!

Häntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja,

pyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.

*****
 Véronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti
ihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä ja
oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset olleet
voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja
odottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi kaksiöisen
rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa ja
tahtonsa järkkyivät.

Sitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä

jälkeen hänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.

Hän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli

sitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin
silmin ja täydessä tajussa.

Ensiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä

merkityksettömiltä tai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä
selvinnyt. Vasemmalla oli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli
sommiteltu vajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja
kaiketi pantu siihen vain täytteeksi.

Eräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.

Véronique luki: "Neljä naista ristillä", sitten kauempana:

"Kolmellekymmenelle arkulle…", ja viimeinen rivi kokonaisuudessaan
kuului:

"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Koko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty

kehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty.
Punaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla toisiinsa
sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.

Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus,

veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine
selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn
jäljennöksen muodon — jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun,
missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia sääntöjä
laisinkaan tuntematta.

Siinä oli neljä naista ristillä.

Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä

mukaa toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa
puvussa, ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista
paikallista kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta
solmu elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja
sivun keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää
säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko, jonka
alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen käsivarret,
toinen oikealla, toinen vasemmalla.

Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu köysillä,

jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen jalkojen yli
vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla eräänlainen
maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi kärsimyksen
riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.

Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen

sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta hän
oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena
Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin
kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.

Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille

asti samanlaisissa poimuissa.

Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.

Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja

koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei
keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään
piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään
sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.

Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti ja

yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli sai viedä
mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen kädestään,
oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen asentoon,
sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti, mennäkseen
ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä tarpeellisiin
toimiin.

Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin

kunnallislautakunnan esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten
kanssa, joiden mieliä hänen merkillinen tiedonantonsa oli
kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.

Ruumis oli hävinnyt.

*****

Kaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin, että
hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin
kysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä
hänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta,
jopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta
ponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla.
Véronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä
tietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta voisi
palata Pariisiin.

Hän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka

saavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja
läksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa
häntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.

Hän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä,

kymmeniä kilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon
näistä käsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon,
että hän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa
hyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen
jäljestään.

Hän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään

ja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin.
Menneisyys nousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi
kauheasti tätä menneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski
hänet ryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti…

Hän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka oli

itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia, ei unelmia,
ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä jokapäiväisten, tuttujen
pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan vaatimattomassa majassa
unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin ja kauhistuttavan
piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.
 Mutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo
hevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien
haarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.

Ja seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen

yläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: V. d'H.
TOINEN LUKU

Meren rannalla

Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin

voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta
menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä
avautuvan pelottavan tien loppuun.

Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin

pimeydessä olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä
sen muutoin varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa
ja että kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka
viitoitti tietä määräpaikasta toiseen.

Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien

opastamiseksi? Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka,
joka voisi auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen
ongelman, kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä
esiintyi näin traagillisten asianhaarain vyyhdissä.

Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja

käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.
 Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa
olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt
nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.

Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä

tutkimuksiaan.

Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti

hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut
huomannut muita kirjoituksia.

Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi

päiväkauden turhaan etsiskelyyn.

Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt

numero 13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan
seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran
eksyikin.

Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai
meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.

Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta

kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän eräänä
aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden
peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla
matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun
tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi
tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi,
menhir, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla
17 merkitty nimipiirros.
 Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.
Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.

"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty —

ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."

Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen,

lähikallioiden keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa
keinui pieni avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori
näkyi.

Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä — miehen ja naisen äänen.

Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin
jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta
pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän
laski maahan sanoen:

"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"

"Erinomaisesti."

"Ja missä te sitten kävitte?"

"No Pariisissa… kahdeksan päivää poissa… isäntäni asioilla…"

"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?"

"Totta kai."

"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa.

Joka päivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä
vihdoin poistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?"

"Mainiosti."
 "Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi
luullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?"

"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet,

toiset käyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti
kuussa, kuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla."

"Entä öljy…"

"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa."

"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun

auttaa lastauksessa?"

"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire."

"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine.

Minä valmistan kääröt edeltäpäin."

Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:

"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua

luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta
nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"

Hän hävisi kallion taakse.

Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat

sanat, jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!

Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti

ja laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.

Véronique näki silloin hänen kasvonsa.

 Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella
mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.

"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique

räpsähtäen.
"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine…1"

Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat,

päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja
jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa, älykästä
ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat kultaketjut.
Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.

Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli niitä

veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle, jota vasten
vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli
taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan
näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä
päästäessään hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi,
että Véronique saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen,
tasapoljentoinen kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti
kauniit valkoiset hampaansa.

Ja sanoi äiti niin,

kun tuuti nukuksiin:

"Et itkeä sä saa,

se kiusaa Mariaa.

Kun lapsi hymyilee,

niin Neitsyt iloitsee.
 Ja kädet ristissä
rukoile Neitsyttä…"

Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen

edessään, kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.

Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:

"Mitä ihmettä tämä on?"

Véronique sanoi vapisevalla äänellä:

"Kuka teille on opettanut sen laulun?… Mistä te olette sen

saanut?… Äitini lauloi sitä usein… se on hänen kotiseutunsa,
Savoijan, lauluja… Enkä ole koskaan kuullut sitä… hänen
kuolemansa jälkeen… Siksi… tahdon… tekisi mieleni…"

Hän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä,

ikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.

"Kuka sen on teille opettanut?" toisti Véronique.

"Joku muualla", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.

"Missä muualla?"

"Saarellani."

Véronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:

"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?"

"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek."

 He silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa,
mutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin
he myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.

Véronique keskeytti äänettömyyden sanoen: "Suokaa anteeksi,

mutta on, nähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita…"

Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique

jatkoi:

"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä… Ette aavistakaan, miksi olen

tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te voitte
minulle selittää… Katsokaas… sattuma — aivan pieni sattuma, ja
oikeastaan kaikki johtuu siitä — sai minut tulemaan Bretagneen ensi
kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien vieressä vanhan
aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet, nimipiirroksen, jota
en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista vuoteen. Jatkaessani
matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman nimikirjoituksen, ja
siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja niin jouduin tänne Beg-
Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka siis oli jonkun
suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä… Mutta kuka tuo
henkilö on ollut, sitä en tiedä."

"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen.

"Missä paikassa?"

"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."

"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"

"V. d'H."
 Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa
ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:

"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni… te

tiedätte…!"

Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan

omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä
vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:

"Neiti Véronique… rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah,

hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon
kiitetty!"

Véronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:

"Te tiedätte nimeni… te tiedätte, kuka minä olen… Silloin voittekin

selittää minulle koko tämän arvoituksen?"

Jokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:

"Minä en voi teille mitään selittää… Minäkään en käsitä… Mutta

koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä… Mikä oli sen
bretagnelaiskylän nimi?"

"Faouët."

"Faouët… minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli…?"

"Kahden kilometrin päässä sieltä."

"Avasitteko sen?"

"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli…"

 "Puhukaa… mitä siellä oli?"

"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen

ruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta… Voi, sitä
vainajaa en koskaan unohda… Hänet oli varmaankin kavalasti
murhattu… myrkytetty… en tiedä…"

Honorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt

ilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:

"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?"

"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa."

"Poissako? Kuka sen oli korjannut?"

"Sitä en tiedä."

"Ette siis tiedä mitään?"

"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä

piirustuksen… piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto
kiusaa minua vieläkin kuin painajainen… En voi sitä karkoittaa…
Kuulkaahan… siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle ilmeisesti oli
jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti… oi, kuinka kauheaa…
kauheaa!… se esitti neljää naista ristillä! Ja yksi niistä olin minä, ja
siinä oli nimenikin… Toisella taas oli samanlainen päähine kuin
teillä…"

Honorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.

"Mitä te sanotte?" huudahti hän. "Neljä naista ristillä?"

 "Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis
teidän saarestanne."

Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see… ne

nähkääs ovat hornan asioita… Pyhyyden loukkausta on niistä
puhua… Vaietkaamme niistä visusti… Myöhemmin ehkä… saamme
nähdä… ehkä jonakin toisena vuonna… Myöhemmin…
myöhemmin…"

Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita

ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen
kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä,
niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.

Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:

"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei

velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."

Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:

"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."

"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.

Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan

juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja
lausumattomia ajatuksia.

"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?"

"On."
 "Isänne nimi oli…?"

"Antoine d'Hergemont."

"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka

sanoi itseään puolalaiseksi?"

"Niin, Alexis Vorskin kanssa."

"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät

ryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne
kanssa olivat menneet rikki?"

"Niin."

"Teillä oli hänestä lapsi?"

"Niin, poika François."

"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä

varasti?"

"Totta kyllä."

"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä

haaksirikossa?"

"Niin, he hukkuivat?."

"Mistä sen tiedätte?"

Véronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:

 "Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat
molemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen
todistukseen."

"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?"

"Miksi ne olisivat valehdelleet?" lausui Véronique kummastuneena.

"Niiden todistus saattoi olla ostettu… Ehkä se oli ennakolta

saneltu."

"Kuka sen olisi sanellut?"

"Isänne."

"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!"

"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?"

Tällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.

"Mihin te oikeastaan tähtäätte?" kysyi hän.

"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?"

"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista."

"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?"

"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä…"

"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut

täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti. Hän on
äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt joutua