Get ebook downloads in full at ebookmeta.

com

Java in a Nutshell: A Desktop Quick Reference

Benjamin J. Evans

https://ebookmeta.com/product/java-in-a-nutshell-a-desktop-
quick-reference-benjamin-j-evans/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

 Java in a Nutshell
A Desktop Quick Reference

EIGHTH EDITION

Benjamin J. Evans, Jason Clark, and David

Flanagan
Java in a Nutshell, Eighth Edition
by Benjamin J. Evans, Jason Clark, and David Flanagan
Copyright © 2023 Benjamin J. Evans and Jason Clark. All rights reserved.
Printed in the United States of America.
Published by O’Reilly Media, Inc., 1005 Gravenstein Highway North,
Sebastopol, CA 95472.
O’Reilly books may be purchased for educational, business, or sales
promotional use. Online editions are also available for most titles
(http://oreilly.com). For more information, contact our corporate/institutional
sales department: 800-998-9938 or corporate@oreilly.com.

Acquisitions Editors: Brian Guerin and

Zan McQuade

Development Editor: Melissa Potter

Production Editor: Ashley Stussy

Copyeditor: Piper Editorial Consulting, LLC

Proofreader: Amnet Systems, LLC

Indexer: WordCo Indexing Services, Inc.

Interior Designer: David Futato

Cover Designer: Karen Montgomery

Illustrator: Kate Dullea

February 2023: Eighth Edition

Revision History for the Eighth Edition
 2023-02-14: First Release
See http://oreilly.com/catalog/errata.csp?isbn=9781098131005 for release
details.
The O’Reilly logo is a registered trademark of O’Reilly Media, Inc. Java in a
Nutshell, the cover image, and related trade dress are trademarks of O’Reilly
Media, Inc.
The views expressed in this work are those of the authors, and do not
represent the publisher’s views. While the publisher and the authors have
used good faith efforts to ensure that the information and instructions
contained in this work are accurate, the publisher and the authors disclaim all
responsibility for errors or omissions, including without limitation
responsibility for damages resulting from the use of or reliance on this work.
Use of the information and instructions contained in this work is at your own
risk. If any code samples or other technology this work contains or describes
is subject to open source licenses or the intellectual property rights of others,
it is your responsibility to ensure that your use thereof complies with such
licenses and/or rights.
978-1-098-13100-5
[LSI]
Dedication
This book is dedicated to all who teach peace and resist violence.
Foreword
A lot can happen in four years.
This is as true of programming languages as it is of anything else.
Java 11, the first post-8 Java release with long-term support, arrived in
September 2018 and the seventh edition of Java in a Nutshell came out a few
months later.
Since then, both the wider world and the Java ecosystem have seen major
upheavals that were largely unpredictable at that time.
The new release cadence, of a LTS release every three years (now changed to
every two years), has found favor with the Java ecosystem—very few
companies have chosen to adopt the interim, feature releases, and instead
everyone prefers to stay on an upgrade path where only the LTS releases are
productionized.
Java 11 has proved to be an excellent release and a worthy successor to the
now-legacy Java 8.
With the release of Java 17, the language has moved forward yet again, with
new features such as switch expressions and the introduction of Java’s
version of algebraic data types, in the form of records and sealed types.
Java performance continues to improve, and Java 17 is the fastest release yet.
In all, this is a great time to be joining (or returning to) application
development in Java. Looking forward, the future holds some major changes
that will alter the character of Java development in fundamental ways.
The next year or two will start to see these changes arrive and become part of
the Java developer’s everyday experience.
Once again, in working on this new edition of a classic text, if we have
preserved the feel of Java in a Nutshell, while updating it to bring it to the
attention of a new generation of developers, then we shall be well satisfied.

Ben Evans, Barcelona, Spain, 2022 Jason Clark, Portland, Oregon (&
Barcelona, Spain), 2022
Preface

This book is a desktop Java reference, designed to sit faithfully by your

keyboard while you program. Part I, “Introducing Java” is a fast-paced, “no-
fluff” introduction to the Java programming language and the core runtime
aspects of the Java platform. Part II, “Working with the Java Platform” is a
reference section that blends elucidation of core concepts with examples of
important core APIs. The book covers Java 17, but we recognize that some
shops may not have adopted it yet—so where possible we call out if a feature
was introduced after Java 8. We use Java 17 syntax throughout, including
var and lambda expressions.

Changes in the Eighth Edition

The seventh edition of this book covers Java 11, whereas this edition covers
Java 17. However, the release process of Java changed significantly with the
arrival of Java 9, and certain releases of Java are now badged as long-term
support (LTS) releases. So, Java 17 is the next LTS release of Java after Java
11.
With the eighth edition we have tried to update the concept of what it means
to be a “Nutshell” guide. The modern Java developer needs to know more
than just syntax and APIs. As the Java environment has matured, such topics
as concurrency, object-oriented design, memory, and the Java type system
have all grown in importance for all developers.
In this edition, we have taken the approach that only the most recent versions
of Java are likely to be of interest to the majority of Java developers, so we
usually only call out when new features arrived after Java 8.
For example, the module system (that arrived with Java 9) is still likely to be
new for at least some developers, and it represents a major change. However,
it is also something of an advanced topic and is in someways separate from
the rest of the language, so we have restricted our treatment of it to a single
chapter.

Contents of This Book

The first six chapters document the Java language and the Java platform—
they should all be considered essential reading. The book is biased toward the
Oracle/OpenJDK (Open Java Development Kit) implementation of Java but
not greatly so. Developers working with other Java environments will still
find plenty to occupy them. Part I includes:
Chapter 1, “Introduction to the Java Environment”
This chapter is an overview of the Java language and the Java platform. It
explains the important features and benefits of Java, including the
lifecycle of a Java program. We also touch on Java security and answer
some criticisms of Java.

Chapter 2, “Java Syntax from the Ground Up”

This chapter explains the details of the Java programming language,
including the Java 8 language changes. It is a long and detailed chapter
that does not assume substantial programming experience. Experienced
Java programmers can use it as a language reference. Programmers with
substantial experience with languages such as C and C++ should be able
to pick up Java syntax quickly by reading this chapter; beginning
programmers with only a modest amount of experience should be able to
learn Java programming by studying this chapter carefully, although it is
best read in conjunction with an introductory text (such as O’Reilly’s
Head First Java by Kathy Sierra, Bert Bates, and Trisha Gee).

Chapter 3, “Object-Oriented Programming in Java”

This chapter describes how the basic Java syntax documented in
Chapter 2 is used to write simple object-oriented programs using classes
and objects in Java. The chapter assumes no prior experience with object-
oriented programming. It can be used as a tutorial by new programmers
 or as a reference by experienced Java programmers.

Chapter 4, “The Java Type System”

This chapter builds on the basic description of object-oriented
programming in Java and introduces the other aspects of Java’s type
system, such as generic types, enumerated types, and annotations. With
this more complete picture, we can discuss the biggest change in Java 8—
the arrival of lambda expressions.

Chapter 5, “Introduction to Object-Oriented Design in Java”

This chapter is an overview of some basic techniques used in the design
of sound object-oriented programs, and it briefly touches on the topic of
design patterns and their use in software engineering.

Chapter 6, “Java’s Approach to Memory and Concurrency”

This chapter explains how the Java Virtual Machine manages memory on
behalf of the programmer, and how memory and visibility are intimately
entwined with Java’s support for concurrent programming and threads.

These first six chapters teach you the Java language and get you up and
running with the most important concepts of the Java platform. Part II is all
about how to get real programming work done in the Java environment. It
contains plenty of examples and is designed to complement the cookbook
approach found in some other texts. This part includes:
Chapter 7, “Programming and Documentation Conventions”
This chapter documents important and widely adopted Java programming
conventions. It also explains how you can make your Java code self-
documenting by including specially formatted documentation comments.

Chapter 8, “Working with Java Collections”

This chapter introduces Java’s standard collections libraries. These
contain data structures that are vital to the functioning of virtually every
 Java program—such as List, Map, and Set. The new Stream
abstraction and the relationship between lambda expressions and the
collections are explained in detail.

Chapter 9, “Handling Common Data Formats”

This chapter discusses how to use Java to work effectively with very
common data formats, such as text, numbers, and temporal (date and
time) information.

Chapter 10, “File Handling and I/O”

This chapter covers several different approaches to file access—from the
more classic approach found in older versions of Java, to more modern
and even asynchronous styles. The chapter concludes with a short
introduction to networking with the core Java platform APIs.

Chapter 11, “Classloading, Reflection, and Method Handles”

This chapter introduces the subtle art of metaprogramming in Java—first
introducing the concept of metadata about Java types, then turning to the
subject of classloading and how Java’s security model is linked to the
dynamic loading of types. The chapter concludes with some applications
of classloading and the relatively new feature of method handles.

Chapter 12, “Java Platform Modules”

This chapter describes Java Platform Module System (JPMS), the major
feature that was introduced as part of Java 9, and provides an introduction
to the wide-ranging changes that it brings.

Chapter 13, “Platform Tools”

Oracle’s JDK (as well as OpenJDK) includes a number of useful Java
development tools, most notably the Java interpreter and the Java
compiler. This chapter documents those tools, as well as the jshell
interactive environment and new tools for working with modular Java.
Appendix
This appendix covers Java beyond version 17, including the releases Java
18 and 19 as well as ongoing research and development projects to
enhance the language and JVM.

Related Books
O’Reilly publishes an entire series of books on Java programming, including
several companion books to this one:
Learning Java by Patrick Niemeyer and Daniel Leuck
This book is a comprehensive tutorial introduction to Java and includes
topics such as XML and client-side Java programming.

Java 8 Lambdas by Richard Warburton

This book documents the new Java 8 feature of lambda expressions in
detail and introduces concepts of functional programming that may be
unfamiliar to Java developers coming from earlier versions.

Head First Java by Kathy Sierra, Bert Bates, and Trisha Gee
This book uses a unique approach to teaching Java. Developers who think
visually often find it a great accompaniment to a traditional Java book.

You can find a complete list of Java books from O’Reilly at

http://java.oreilly.com.

Conventions Used in This Book

The following typographical conventions are used in this book:
Italic
Indicates new terms, URLs, email addresses, filenames, and file
 extensions.

Constant width
Used for program listings, as well as within paragraphs to refer to
program elements such as variable or function names, databases, data
types, environment variables, statements, and keywords.

Constant width bold

Shows commands or other text that should be typed literally by the user.

Constant width italic

Shows text that should be replaced with user-supplied values or by values
determined by context.

TIP
This element signifies a tip or suggestion.

NOTE
This element signifies a general note.

WARNING
This element indicates a warning or caution.

Using Code Examples

Supplemental material (code examples, exercises, etc.) is available for
download at https://github.com/kittylyst/javanut8.
If you have a technical question or a problem using the code examples, please
send an email to bookquestions@oreilly.com.
This book is here to help you get your job done. In general, if example code
is offered with this book, you may use it in your programs and
documentation. You do not need to contact us for permission unless you’re
reproducing a significant portion of the code. For example, writing a program
that uses several chunks of code from this book does not require permission.
Selling or distributing examples from O’Reilly books does require
permission. Answering a question by citing this book and quoting example
code does not require permission. Incorporating a significant amount of
example code from this book into your product’s documentation does require
permission.
We appreciate, but generally do not require, attribution. An attribution
usually includes the title, author, publisher, and ISBN. For example: “Java in
a Nutshell, Eighth Edition by Ben Evans, Jason Clark, and David Flanagan
(O’Reilly). Copyright 2023 Benjamin J. Evans and Jason Clark, 978-1-098-
13100-5.”
If you feel your use of code examples falls outside fair use or the permission
given above, feel free to contact us at permissions@oreilly.com.

O’Reilly Online Learning

NOTE
For more than 40 years, O’Reilly Media has provided technology and business training, knowledge,
and insight to help companies succeed.

Our unique network of experts and innovators share their knowledge and
expertise through books, articles, and our online learning platform.
O’Reilly’s online learning platform gives you on-demand access to live
training courses, in-depth learning paths, interactive coding environments,
and a vast collection of text and video from O’Reilly and 200+ other
publishers. For more information, visit https://oreilly.com.

How to Contact Us
Please address comments and questions concerning this book to the
publisher:

O’Reilly Media, Inc.

1005 Gravenstein Highway North

Sebastopol, CA 95472

800-998-9938 (in the United States or Canada)

707-829-0515 (international or local)

707-829-0104 (fax)

We have a web page for this book, where we list errata, examples, and any
additional information. You can access this page at https://oreil.ly/java-in-a-
nutshell-8e.
Email bookquestions@oreilly.com to comment or ask technical questions
about this book.
For news and information about our books and courses, visit
https://oreilly.com.
Find us on LinkedIn: https://linkedin.com/company/oreilly-media
Follow us on Twitter: https://twitter.com/oreillymedia
Watch us on YouTube: https://youtube.com/oreillymedia

Acknowledgments
Melissa Potter was the editor of the eighth edition. Her guidance and many
useful contributions were a great help throughout the process.
Special thanks are due to Dan Heidinga, Ashutosh Mehra, and Aleksey
Shipilëv.
Our technical reviewers for this edition were Mario Torre, Tony Mancill,
Achyut Madhusudan, Jeff Maury, Rui Vieira, Jeff Alder, Kevin Earls, and
Ashutosh Mehra.
 Part I. Introducing Java

Part I is an introduction to the Java language and the Java platform. These
chapters provide enough information for you to get started using Java right
away:

Chapter 1, “Introduction to the Java Environment”

Chapter 2, “Java Syntax from the Ground Up”

Chapter 3, “Object-Oriented Programming in Java”

Chapter 4, “The Java Type System”

Chapter 5, “Introduction to Object-Oriented Design in Java”

Chapter 6, “Java’s Approach to Memory and Concurrency”

Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:
kaksikymmentätuhatta. Tämä summa kuuluu siis teidän ja minun
miehistölleni siinä suhteessa kuin sopimuksemme edellyttää. Ettehän
tahtone väittää sitä vastaan? Mutta asia tulee yhä vakavammaksi sen
vuoksi, että olette salannut minulta osan saaliistanne, jonka viime
matkallanne saitte, ja sellaisesta rikkomuksesta määräävät
sääntömme erinäisiä rangaistuksia, jotka eivät suinkaan ole lievintä
laatua.»

»Ho, ho», nauroi Levasseur epämiellyttävästi. Sitten hän lisäsi:

»Jos ette pidä menettelystäni, niin voimmehan purkaa
sopimuksemme.»

»Se onkin tarkoitukseni. Mutta me puramme sen silloin ja sillä

tavalla kuin minä haluan, ja se on silloin, kun te olette tyydyttävästi
täyttänyt sopimuksemme määräykset.»

»Mitä te tarkoitatte?»

»Koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista», sanoi kapteeni

Blood. »Tahdon sivuuttaa tällä hetkellä sen mielettömyyden, jonka
teitte ryhtymällä sotaan hollantilaisten kanssa ja ottamalla
ranskalaisia vangiksenne, siten suututtaen Tortugan kuvernöörin.
Mukaudun asiaan sellaisena kuin se on. Te olette itse määrännyt
lunnaat kahdeksikymmeneksituhanneksi ja mikäli ymmärsin, tulisi
neiti jäämään teidän panttivangiksenne. Mutta en käsitä, miksi hän
jäisi juuri teidän panttivangiksenne, kun hän määräysten mukaan on
meidän kaikkien sotasaalista.»

Synkäksi kuin ukkospilvi kävi Levasseurin otsa.

»Mutta en tahdo riistää häntä teiltä, jos olette valmis ostamaan

hänet meiltä», sanoi kapteeni Blood.
 »Ostamaan?»

»Sillä hinnalla, jonka olette itse hänestä määrännyt.»

Levasseur koetti hillitä raivoaan kyetäkseen väittelemään Bloodin

kanssa.

»Sehän on miehen lunastussumma. Tortugan kuvernöörin tulee

maksaa se hänestä.»

»Eihän toki. Te olette, omituisesti kyllä, sen tunnustan, kytkenyt

sisarukset yhteen ja määrännyt heidän hinnakseen
kaksikymmentätuhatta. Siitä hinnasta voitte saadakin heidät, koska
niin tahdotte. Mutta teidän täytyy maksaa tuo summa heistä,
toisesta lunnaina ja toisesta myötäjäisinä, ja se on sitten jaettava
miehistöjen kesken. Jos sen teette, on otaksuttavaa, että miehet
suhtautuvat vähemmän ankarasti tekoonne, jolla olette rikkonut
keskenämme sovittuja määräyksiä.»

Levasseur nauroi hurjana. »Ahaa! Jumaliste! Sepä somaa

leikinlaskua!»

»Olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne», sanoi kapteeni Blood.

Levasseurin mielestä oli Bloodin leikinlasku siinä, että hän vain

tusinan verran miehiä mukanaan yritti määräillä hänen tekojaan,
jolla oli aivan käden ulottuvilla ainakin sata miestä käytettävissään.
Mutta näytti siltä kuin hän olisi jättänyt laskelmistaan pois jotakin,
jonka hänen vastustajansa oli tarkoin ottanut huomioon. Sillä vielä
nauraessaan ja kääntyessään upseeriensa puoleen hän näki jotakin,
joka heti tyrehdytti naurunhalun. Kapteeni Blood oli ovelasti
kutkuttanut heidän saaliinhimoaan, joka on merirosvon pääasiallisin
sielunominaisuus.

Ja Levasseur luki nyt selvästi heidän kasvoiltaan, kuinka

täydellisesti he olivat hyväksyneet kapteeni Bloodin viittauksen siitä,
että joka miehen piti saada osansa siitä lunastussummasta, jonka
heidän johtajansa oli aikonut pitää omanaan.

Se antoi komeilevalle roistolle ajatusaikaa, ja kirotessaan

sydämessään seuralaisiaan, jotka olivat uskollisia ainoastaan
ahneudelleen, hän teki sen havainnon — ja varsin sopivaan aikaan —
että hänen oli meneteltävä asiassaan varovaisesti.

»Käsitätte asian väärin», sanoi hän sitten koettaen niellä raivoaan.

»Lunastussumma on jaettava, kun se tulee, mutta tyttö on sen
perusteella minun.»

»Hyvä», murahti Cahusac, »sitten järjestyy kaikki itsestään.»

»Niinkö luulette?» sanoi kapteeni Blood. »Mutta entä jos M.

d’Ogeron kieltäytyy maksamasta lunnaita? Mitä sitten?» Hän nauroi
ja nousi verkalleen seisomaan. »Ei, ei. Jos kerran kapteeni Levasseur
saa sillä aikaa pitää tytön panttina, niin maksakoon hän lunnaat
meille ja vastatkoon sitten itse siitä, jos ne jäävät hänelle
tulematta.»

»Niin on asian laita», huudahti eräs Levasseurin upseereista. Ja

Cahusac lisäsi: »Siinä on järkeä. Kapteeni Blood on oikeassa. Se on
sääntöjemme mukaista.»

»Mikä on sääntöjemme mukaista, senkin hullut?» Levasseur oli

vaarassa menettää mielenmalttinsa. »Sacré Dieu! Mistä luulette
minun saavan kokoon kaksikymmentätuhatta? Koko osani tältä
matkalta ei nouse kuin puoleen siitä. Jään sen teille velkaa siksi,
kunnes olen ansainnut niin paljon. Tyydyttääkö se teitä?»

Ei ole epäilystäkään siitä, että se olisi tyydyttänyt heitä, ellei

kapteeni Bloodilla olisi ollut muuta mielessään.

»Entä jos te sattuisitte kuolemaan ennen kuin olisitte ansainnut

sen?
Se olisi liian uskallettua meidän puoleltamme, paras kapteeni.»

»Piru teidät vieköön!» huudahti Levasseur kääntyen raivosta

kalveten
Bloodin puoleen. »Eikö teitä tyydytä mikään?»

»Tottahan toki. Kaksikymmentätuhatta kultakolikkoa, heti

jaettaviksi.»

»Minulla ei ole niitä.»

»Antakaa sitten sen ostaa vangit, jolla on rahaa.»

»Ja kenellä luulette sellaisia summia olevan, jollei kerran

minullakaan niitä ole?»

»Minulla on», sanoi kapteeni Blood.

»Teillä!» Levasseurilta jäi suu auki. »Te… tekö haluatte tytön?»

»Miksikäs ei? Ja minä menen pitemmälle jalomielisyydessä kuin te,

siinä että uhraudun saadakseni hänet ja maksan kunniallisesti siitä,
mitä haluan omakseni.»
 Levasseur tuijotti häneen tylsästi suu auki. Hänen takanaan tekivät
hänen upseerinsa samoin. Kapteeni Blood istuutui jälleen tynnyrille
ja veti takkinsa sisätaskusta pienen nahkaisen pussin. »Olen iloinen
voidessani ratkaista ongelman, joka hetki sitten näytti vallan
mahdottomalta», virkkoi hän. Ja Levasseurin ja hänen upseeriensa
mulkoilevien silmien edessä hän aukaisi pussin suun ja vierähytti
sieltä neljä tai viisi helmeä, jotka kukin olivat varpusen munan
kokoisia. Hänellä oli niitä kokonaista kaksikymmentä kappaletta
pussissaan ja ne oli saatu äskeisessä helmenpyyntilaivaston
ryöstössä.

»Tehän olette olevinanne helmien tuntija, Cahusac. Minkä

arvoisiksi arvelette näitä?»

Bretagnelainen otti tarjotun, kaikissa sateenkaaren väreissä

säteilevän pallon karkean peukalonsa ja etusormensa väliin ja tutki
sitä ovelin silmäyksin.

»Tuhat kolikkoa», vastasi hän heti.

»Sillä saa paljon enemmän Tortugassa tai Jamaikassa, ja kaksi

kertaa enemmän Euroopassa», sanoi kapteeni Blood. »Mutta minä
hyväksyn arviointinne. Ne ovat, kuten näette, jotenkin
yhdenkokoisia. Tässä on kaksitoista kappaletta, jotka vastaavat
kahtatoistatuhatta kolikkoa. Se on Ukkosen jylinälle kuuluva osa,
kolme viidesosaa, kuten sopimuksessa määrätään.
Kahdeksastatuhannesta, jotka kuuluvat Arabellalle, vastaan minä
miehistölleni. Ja nyt, Wolverstone, ole hyvä ja tuo omaisuuteni
laivalleni.» Hän nousi taas ja osoitti vankeja.

»Ah ei!» Levasseur laski raivonsa valloilleen. »Se ei saa tapahtua.

Te ette vie häntä.» Hän olisi hyökännyt kapteeni Bloodin päälle, joka
seisoi levollisena mutta varuillaan, ellei eräs Levasseurin upseereista
olisi estänyt häntä.

»Nom de Dieu, kapteeni! Mitä aiotte tehdä? Asiahan on sovittu,

kunniallisesti sovittu kaikkien tyydytykseksi», sanoi Blood.

»Kaikkienko?» säväytti Levasseur. »Teidän kyllä, ehkä, senkin

naudat, mutta entä minun?»

Cahusac, joka piti helmiä suurella kämmenellään, astui hänen

luokseen. »Älkää olko mieletön, kapteeni. Tahdotteko saada aikaan
levottomuuksia miehistön keskuudessa? Hänellähän on miltei kaksi
sen vertaa miehiä kuin meillä on. Mitä merkitsee yksi tyttö enemmän
tai vähemmän? Taivaan nimessä, antakaa hänen mennä. Kapteeni
Blood on maksanut runsaasti tytöstä ja kohdellut meitä
oikeudenmukaisesti.»

»Oikeudenmukaisesti?» karjui raivostunut kapteeni. »Te…»

Rumasta sanavarastostaan hän ei löytänyt sopivaa nimitystä
luutnantilleen. Hän löi miestä niin rajusti, että tämä lensi nelin
kontin. Helmet putosivat hiekkaan.

Cahusac rupesi etsimään niitä ja hänen toverinsa auttoi häntä

puuhassa. Kosto sai odottaa. Muutaman tuokion he ryömivät maassa
nelin kontin, unohtaen koko muun maailman. Samaan aikaan
tapahtui kuitenkin tärkeitä asioita.

Levasseur asettui miekka kädessä ja kasvot raivosta kalpeina

kapteeni
Bloodin eteen estääkseen hänen poistumistaan.

»Te ette vie häntä niin kauan kuin minä elän», huusi hän.
 »Sitten otan hänet teidän kuoltuanne», vastasi kapteeni Blood ja
hänenkin miekkansa välähti auringossa. »Säännöt määräävät, että
jos joku, olkoon hän arvoltaan mikä hyvänsä, salaa osan saaliista,
vaikka yhden pesonkin arvosta, niin hänet on vedettävä
raakapuuhun. Se oli lopullinen tarkoitukseni, mutta koska kerran
tahdotte, että toimitan sen tällä tavalla, niin tahdon tehdä
mieliksenne, senkin saastainen raivohullu.»

Hän viittasi miehiä poistumaan, kun nämä aikoivat käydä

välittämään, ja miekat kalskahtivat vastakkain.

M. d’Ogeron katseli heitä mietteisiinsä vaipuneena, eikä osannut

arvata, mitä seurauksia jommankumman kaatuminen hänelle toisi.
Sillä välin oli kaksi Bloodin miestä tullut neekerien paikalle ja
poistanut piiskansiiman hänen otsaltaan. Mademoiselle taas oli
noussut seisomaan ja katseli tapausten kulkua kuolonkalpeana,
kädet tiukasti painettuina huohottavaa rintaansa vasten ja kauhun
ilme silmissään. Asia oli pian selvä. Raaka voima, johon Levasseur oli
niin varmasti luottanut, ei pystynyt vastustamaan irlantilaisen
koeteltua taitavuutta. Kun Levasseur sitten molemmat keuhkot
lävistettyinä makasi pitkänään maassa yskien viimeisiä henkäyksiään
kurjasta ruumiistaan, katsahti kapteeni Blood tyynesti ruumiin
toisella puolen seisovaan Cahusaciin ja virkkoi:

»Arvelen, että tämä selvittää meidän välimme.»

Kylmin, välinpitämättömin silmin katseli Cahusac entisen

johtajansa värisevää ruumista. Jos Levasseur olisi ollut
toisenluonteinen mies, olisi asia ehkä päättynyt kokonaan toisin.
Mutta siinä tapauksessa olisi kapteeni Blood myös käyttänyt toisia
keinoja sovitellessaan välejään hänen kanssaan. Levasseuria kohtaan
ei kukaan tuntenut rakkautta eikä myöskään uskollisuutta. Miehet,
jotka olivat antautuneet hänen johdettavikseen, olivat kaikkein
kurjinta ainesta merirosvojenkin joukossa, joilla kaikessa oli ainoana
vaikuttimenaan saaliinhimo ja ahneus. Heidän saaliinhimoaan oli
kapteeni Blood käyttänyt niin ovelasti hyväkseen, että oli saanut
heidät pitämään Levasseuria syyllisenä rikkomukseen, jota he pitivät
anteeksiantamattomana, hän kun oli anastanut itselleen sellaista,
jonka saattoi vaihtaa kullaksi ja jakaa heidän kaikkien kesken.

Niinpä tyytyi roskajoukko, joka nyt riensi uhkaavin elein äkkiä

suoritetun surullisenlystikkään näytelmän tapahtumapaikalle, niihin
muutamiin sanoihin, joilla Cahusac selitti heille asian.

Kun he vielä hieman näyttivät epäröivän, lisäsi Blood pari sanaa,

jotka saivat heidät nopeammin tekemään päätöksensä.

»Jos tulette meidän ankkuripaikallemme, saatte heti Santiagon

aarteista osanne, jonka sitten saatte käyttää oman mielenne
mukaan.»

He menivät saaren poikki vieden molemmat vangit mukanaan, ja

myöhemmin samana päivänä, kun saaliinjako oli toimitettu, he
olisivat tehneet pesäeron, mutta silloin tarjoutui Cahusac niiden
miesten kehoituksesta, jotka olivat valinneet hänet Levasseurin
seuraajaksi, miehistöineen uudelleen kapteeni Bloodin palvelukseen.

»Jos tahdotte purjehtia kanssani, niin se käy laatuun ainoastaan

sillä ehdolla, että sovitte rötöksenne hollantilaisten kanssa ja annatte
heille takaisin sekä heidän laivansa että lastinsa», vastasi kapteeni.

Ehtoon suostuttiin, ja kapteeni Blood meni tapaamaan vieraitaan,

Tortugan kuvernöörin lapsia.
 Mademoiselle d’Ogeron ja hänen veljensä — jälkimmäinen oli
nyttemmin vapautettu kahleistaan — istuivat Arabellan suuressa
hytissä, jonne heidät oli viety.

Benjamin, kapteeni Bloodin neekeripalvelija, oli asettanut pöydälle

viiniä ja syötävää ja ilmoittanut, että se oli heitä varten, mutta ruoka
oli jäänyt koskematta. Sisar ja veli istuivat tuskaisessa jännityksessä
arvellen, että heidän pelastumisensa oli ollut vain joutumista ojasta
allikkoon. Vihdoin heittäytyi mademoiselle tuskaisessa epätoivossaan
polvilleen veljensä eteen pyytäen anteeksi mielettömyyttään, joka oli
saanut aikaan kaiken sen pahan, joka heidän nyt oli kärsittävä.

M. d'Ogeron ei ollut erityisen anteeksiantavalla tuulella.

»Olen hyvilläni, että vihdoinkin huomaat, mitä olet tehnyt», sanoi

hän. »Ja nyt on tuo toinen merirosvo ostanut sinut ja sinä olet
hänen omaisuuttaan. Toivottavasti käsität senkin.»

Hän olisi ehkä sanonut muutakin, mutta lopetti kuullessaan, että

ovi avautui. Kapteeni Blood seisoi ovella. Hän oli juuri sopinut
asioista Levasseurin seuraajan kanssa. M. d’Ogeron ei ollut huolinut
hillitä ääntään, joten kapteeni oli kuullut hänen kaksi viimeistä
lausettaan. Sen vuoksi hän erinomaisesti käsitti syyn siihen, että
mademoiselle hänen astuessaan hyttiin hypähti pystyyn ja peräytyi
peloissaan niin kauas kuin pääsi.

Kapteeni otti kohteliaasti lakin päästään ja meni pöydän luo.

»Mademoiselle», sanoi hän sujuvalla ranskan kielellään, »pyydän

teitä rauhoittumaan. Tällä laivalla teitä kohdellaan kaikella
kunnioituksella. Niin pian kuin pääsemme taas vesille, käännämme
kulkumme suoraan Tortugaan viedäksemme teidät kotiin isänne luo.
Ja minä pyydän, ettette käsitä asiaa niin, että minä olisin ostanut
teidät, kuten veljenne juuri sanoi. Kaikki mitä olen tehnyt, tapahtui
vain sen vuoksi, että sain houkutelluksi koko roistojoukon pääroistoa,
heidän entistä päällikköään vastaan ja siten pelastetuksi teidät
hänen käsistään. Pitäkää, jos haluatte, sitä vain pienenä,
ystävällisenä lainana, jonka voitte maksaa, kun saatte siihen
tilaisuuden.»

Mademoiselle tuijotti häneen voimatta uskoa korviaan.

M. d’Ogeron nousi pystyyn.

»Monsieur, onko mahdollista, että olette vakavissanne?» kysyi hän.

»Olen. Sellaista ei ehkä tapahdu usein nykyään. Olkoon, että olen

merirosvo, mutta minun menettelytapani eivät ole samat kuin
Levasseurin, jonka olisikin pitänyt jäädä Eurooppaan harjoittamaan
taskuvarkaan ammattiaan. Minulla on eräänlaista kunniantuntoa —
sanokaamme vaikka rippeitä kunniantunnosta — jäännös paremmilta
päiviltä.»

Sitten hän jatkoi reippaammalla äänellä: »Syömme päivällistä

tunnin kuluttua ja toivon, että kunnioitatte läsnäolollanne
seuraamme. Sitä ennen, monsieur, pitää Benjamin huolen sitä, että
saatte sopivan puvun yllenne.»

Hän kumarsi heille ja kääntyi lähteäkseen, mutta mademoiselle

pidätti häntä.

»Monsieur!» huudahti tyttö terävästi.

Blood pysähtyi ja kääntyi ympäri ja tyttö lähestyi häntä hitaasti,

katsellen ihmetyksen ja pelon sekaisin ilmein.
 »Oh, te olette jalomielinen.»

»En sanoisi aivan niin paljoa», vastasi kapteeni Blood.

»Olette, olette! Ja on oikeus ja kohtuus, että saatte tietää kaiken,»

»Madelon!» huudahti hänen veljensä estääkseen tyttöä.

Mutta hän ei antanut estellä itseään. Hänen pakahtumaisillaan

olevan sydämensä täytyi saada purkautua.

»Monsieur, se mitä on tapahtunut, on kokonaan minun syytäni.

Tämä mies… tämä Levasseur…

Blood tuijotti vuorostaan voimatta uskoa korviaan. »Hyvä Jumala!

Onko se mahdollista? Tuollainen eläin!»

Äkkiä tyttö laskeutui polvilleen ja ennen kuin Blood ennätti estää

sitä, oli tyttö tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä.

»Mitä te ajattelette, mademoiselle!»

»Se on anteeksipyyntö. Mielessäni riistin teiltä kaiken kunnian

ajatellessani, että olitte samanlainen kuin Levasseur ja että teidän
kiistanne oli vain kahden sakaalin välinen tappelu riistasta. Polvillani,
monsieur, pyydän teitä antamaan sen anteeksi.»

Kapteeni Blood katsoi tyttöä, ja hymy nousi hänen huulilleen, ja

hänen sinisiin silmiinsä ja ahavoituneille kasvoille levisi omituinen
kirkkaus.

»Eihän toki, lapseni», sanoi hän, »vaikeampi olisi antaa anteeksi

tuhmuuttanne, jos olisitte ajatellut toisin.»
 Auttaessaan tyttöä seisaalleen hän ajatteli itsekseen, että hän oli
tässä jutussa käyttäytynyt sangen hyvin. Sitten häneltä pääsi
huokaus. Hänen epäilyttävä maineensa, joka niin äkkiä oli levinnyt yli
koko Karibian meren, oli varmaankin jo ennättänyt Arabella
Bishopinkin koviin. Hän ei saattanut olla epätietoinen siitä, että tyttö
halveksi häntä pitäen häntä samanlaisena roistona kuin kaikkia
muitakin merirosvousta ammattinaan harjoittavia. Sen vuoksi hän
toivoi, että jonkinlainen kaiku juuri tästä teosta joutuisi Arabellan
kuuluville ja lievittäisi osaltaan hänen tuntemaansa halveksumista.
Sillä koko totuus, jonka hän visusti salasi mademoiselle d'Ogeronilta,
oli se, että pannessaan henkensä alttiiksi pelastaakseen tytön hänen
vaikuttimenaan oli ajatus, että teko olisi mieluisa neiti Bishopille, jos
hän vain olisi voinut olla näkemässä sitä.

Kuudestoista luku

ANSA

Mademoiselle d’Ogeronin jutun luonnollisena seurauksena oli, että

kapteeni Bloodin ja Tortugan kuvernöörin välit, jotka jo ennestään
olivat varsin sydämelliset, yhä paranivat. Hienoon kivitaloon, jonka
M. d’Ogeron oli rakennuttanut itselleen laajaan ja upeaan
puutarhaan Cayonan itäiseen osaan, tuli kapteeni Bloodista
mieluinen ja tervetullut vieras. M. d'Ogeron oli kapteenille velkaa
enemmänkin kuin sen kaksikymmentätuhatta, minkä tämä oli
maksanut tytön lunnaina, ja vaikka ranskalainen olikin ovela ja
rahanymmärtävä mies, osasi hän kuitenkin olla vieraanvarainen ja
tajusi mistä olla kiitollinen. Sen hän nyt osoittikin kaikin tavoin, ja
hänen voimakkaan suojeluksensa turvin nousikin kapteeni Bloodin
maine merirosvojen keskuudessa pian korkeimmilleen.

Niinpä kun Blood ryhtyi varustamaan laivastoaan Maracaiboon

tehtävää matkaa varten, joka alun perin oli Levasseurin suunnitelma,
ei hänellä ollut puutetta laivoista eikä miehistä, jotka olivat
halukkaita lähtemään hänen kanssaan. Hän otti palvelukseensa
kaikkiaan viisisataa miestä, vaikka hän helposti olisi voinut saada
yhtä monta tuhatta, jos vain olisi voinut sijoittaa heidät. Samoin olisi
hän vaikeudetta voinut lisätä laivojensa lukua toisella mokomalla,
mutta hän piti parempana pysyttää sen semmoisenaan. Hänen
kolme laivaansa olivat Arabella, Ukkosen jylinä, jota Cahusac nyt
noin sadanviidenkymmenen ranskalaisen päällikkönä kuljetti, sekä
Santiago, joka oli pantu uudelleen kuntoon ja kastettu uudestaan
Elisabethiksi, Englannin kuningattaren kunniaksi, jonka merimiehet
aikoinaan olivat nöyryyttäneet espanjalaisia samoin kuin kapteeni
Blood nyt toivoi tekevänsä. Sitä komensi Hagthorpe, jonka Blood
hänen entisen merivoimissa suorittamansa palveluksen nojalla siihen
määräsi, ja miehistö hyväksyi määräyksen.

Muutamia kuukausia mademoiselle d'Ogeronin pelastumisen

jälkeen — elokuussa vuonna 1687 — purjehti sitten pieni laivasto,
muutamia pienempiä seikkailuja koettuaan, Maracaibon suureen
lahteen ja pani toimeen ryöstönsä manterella sijaitsevassa rikkaassa
kaupungissa.

Asiat eivät luistaneet aivan odotusten mukaan, ja Bloodin voimat

joutuivat vaikeaan asemaan. Se selviää parhaiten Cahusacin sanoista
— jotka Pitt tunnontarkasti on kertonut — sen väittelyn aikana, joka
sukeutui Nuestra Señora del Carmen kirkon rappusilla, jonka
kapteeni Blood jumalattomasti oli valinnut päämajakseen. Olen jo
sanonut, että hän oli paavinuskoinen ainoastaan silloin, kun se oli
hänelle edullista. Väittelyyn otti osaa Hagthorpe, Wolverstone ja Pitt
toiselta puolen ja Cahusac, josta koko levottomuus sai alkunsa,
toiselta. Heidän takanaan, auringon paahtamalla pölyisellä
aukeamalla, jota harvat, lehtiään värisevässä kuumuudessa hiljaa
leyhyttelevät palmut ympäröivät, tungeksi satakunta villiä,
kumpaankin riitapuoleen kuuluvaa merirosvoa, joiden hälinä aika
ajoin vaimeni, jotta he olisivat paremmin kuulleet, mitä heidän
johtajiensa kesken tapahtui.

Cahusac näytti tahtovan pitää oman päänsä ja hän korotti raa’an

riitaisan äänensä, jotta kaikki kuulisivat hänen räikeän julistuksensa.
Hän puhui, niin kertoo Pitt, hirvittävää englantia, jota laivurimme ei
kuitenkaan yritäkään jäljentää. Hänen pukunsa oli yhtä
epäsointuinen kuin hänen kielensäkin. Se ilmaisi tavallaan hänen
ammattinsa ja oli räikeä vastakohta Hagthorpen yksinkertaiselle ja
Pittin miltei keikarimaiselle puvulle. Hänen likainen ja verentahrima
sininen puuvillapaitansa oli edestä avoinna, niin että tuuli pääsi
jäähdyttämään hänen karvaista rintaansa. Hänen nahkahousuja
kannattavassa vyössään oli kokonainen asevarasto pistooleja ja
puukkoja, ja lyhyt miekka heilui nahkahihnasta valtoimenaan
riippuvassa tupessa. Hänen mongolimaisen pyöreän ja litteän
naamansa yllä liehui turbaanin tapaan kiedottu punainen liina.

»Enkö jo alusta alkaen varoittanut teitä, kun kaikki näytti käyvän

liian helposti?» hän kysyi surun ja raivon välimailla. »Minä en ole
mikään hölmö, ystäväni. Minulla on silmät päässäni, minulla. Ja minä
näen niillä. Minä näin hylätyn linnakkeen lahden suussa enkä ketään,
joka olisi ampunut laukaustakaan meidän tullessamme. Silloin minä
haistoin ansan, kukapa sitä ei olisi tehnyt, jolla vain oli silmät ja aivot
tallessa? Hm! Me jatkoimme matkaa. Ja mitä me tapasimme?
Kaupungin, joka samoin kuin linnakekin oli hylätty, kaupungin, josta
asukkaat olivat vieneet kaiken arvokkaan mennessään. Taas varoitin
kapteeni Bloodia. Se on ansa, sanoin minä. Meidän on vain mentävä
eteenpäin, aina vain eteenpäin vastaansanomatta, kunnes
huomaamme, että on liian myöhäistä lähteä takaisin merelle, että
emme pääse ensinkään takaisin. Mutta kukaan ei kuuntele minua.
Jokainen teistä ymmärsi asian paremmin. Herran nimessä! Kapteeni
Blood tahtoo edetä ja niin me menemme eteenpäin. Me menemme
Gibraltaria kohti. Tosin saimme vihdoin, pitkän ajan perästä,
käsiimme varakuvernöörin; tosin saimme hänet maksamaan suuret
lunnaat Gibraltaristaan; tosin olemme saaneet tuon lunastussumman
ja muun saaliin, parituhatta kultakolikkoa, mutta mitä se
todellisuudessa on, sanokaahan minulle? Vai täytyykö minun sanoa
se teille? Se on pala juustoa hiirenloukussa ja me olemme hiiriä.
Jumaliste! Niin on asian laita. Ja kissa — niin, kissat odottavat meitä.
Kissoja ovat nuo neljä espanjalaista sotalaivaa, jotka tällä välin ovat
saapuneet sataman suulle. Ja ne odottavat meitä tuolla. Katsokaa:
Mort Dieu! Siinä on seuraukset teidän hienon kapteeni Bloodinne
itsepäisyydestä.»

Wolverstone nauroi. Cahusac raivostui.

»Ah, Sangdieu! Turis! Sinä naurat, senkin nauta! Sano minulle,

miten pääsemme täältä ulos, ellemme taivu monsieur Espanjan
amiraalin ehtoihin?»

Portailta kuului merirosvojen joukosta epämääräinen

hyväksymisenmurina. Wolverstonen ainoa silmä pyöri pelottavasti ja
hän puristi valtavan kätensä nyrkkiin, ikään kuin lyödäkseen
ranskalaista, joka selvästi kiihotti kapinaan. Mutta Cahusac ei ollut
millänsäkään. Miesten mieliala rohkaisi häntä.
 »Te luulette varmaankin, että teidän kapteeni Bloodinne on itse
Isä Jumala! Että hän pystyy tekemään ihmeitä, vai? Hän on
naurettava, tietäkää se, tämä kapteeni Blood, suurine eleineen ja…»

Hän vaikeni. Kirkosta astui parhaillaan suurine eleineen ynnä

muineen Peter Blood. Hänen kanssaan tuli vankka pitkäsäärinen
ranskalainen merikarhu, Yberville nimeltään, joka, vaikka olikin
nuori, oli saavuttanut suurta mainetta merirosvopäällikkönä jo ennen
kuin oman laivan menettäminen oli ajanut hänet kapteeni Bloodin
palvelukseen. Kapteeni astui väittelevää miesjoukkoa kohti nojaten
kepeästi pitkään eebenpuiseen keppiinsä ja kasvot leveätöyhtöisen
hatun varjostamina. Hänen ulkomuodossaan ei ollut vähääkään
merirosvoa. Hän muistutti paljon enemmän Mallilla tai Alamedalla
vetelehtijää, varsinkin viimeksimainittua, sillä hänen komea violetti
silkkipukunsa kultaisine reunuksineen ja napinläpineen oli täysin
espanjalainen. Mutta pitkä, käyttökelpoinen miekka, jonka kahva
hieman pisti käden alta esille, oikaisi tuntuvasti vaikutusta. Se ja
hänen teräksiset silmänsä ilmaisivat hänessä seikkailijan.

»Te olette havainnut minut naurettavaksi, Cahusac, vai kuinka?»

hän sanoi pysähtyen bretagnelaisen eteen, jonka viha näytti jo
kokonaan haihtuneen. »Mitä minun sitten täytyy ajatella teistä!» Hän
puhui rauhallisesti, melkein raukeasti. »Te kerrotte miehille, että
olemme vitkastelleet ja että vitkastelumme on saattanut meidät
nykyiseen vaaralliseen asemaamme. Mutta kuka on syypää
vitkasteluun? Me olemme viipyneet kuukauden työssä, joka ilman
teidän tyhmyyttänne olisi suoritettu viikossa.»

»Jumaliste, oliko se minun syytäni, että…?»

»Kenen syytä sitten oli, että te ajoitte laivanne keskellä lahtea

olevalle matalikolle? Te ette huolinut luotsia. Te olitte tuntevinanne
väylän. Te ette edes luodannut. Seurauksena oli, että meiltä meni
kolme kallista päivää, ennen kuin saimme kanootteja, joilla
saatoimme korjata laivasta miehet ja aseistuksen. Nuo kolme päivää
riittivät antamaan sanan tulostamme Gibraltarin asukkaille ja
päästämään heidät kaupungista pois. Sen jälkeen ja siitä syystä
täytyi meidän lähteä tavoittamaan varakuvernööriä pirullisesta
saarilinnoituksestaan, ja pari viikkoa sekä satakunta miestä meni,
ennen kuin saimme sen nujerretuksi. Sitten olemme viipyneet täällä,
kunnes eräs vartioalus toi La Guayrasta espanjalaisen laivaston.
Ellette olisi menettänyt laivaanne ja sen kautta pienentänyt
laivastoamme kahteen kolmasosaan, niin pystyisimme nyt
raivaamaan tiemme merelle kutakuinkin hyvin menestymisen toivein.
Ja siitä huolimatta pidätte te sopivana asettua tässä tuomariksi ja
moittia meitä asiaintilasta, johon teidän oma taitamattomuutenne on
ollut syynä.»

Hän puhui niin hillitysti, että uskon teidän myöntävän, että se oli
ihailtavaa, kun sanon, että sitä espanjalaista laivastoa, joka vartioi
satamalahden pullon tapaista suuta ja odotti siinä tyynesti luottaen
ylivoimaiseen laivastoonsa, johti hänen leppymätön vihollisensa Don
Miguel De Espinosa y Valdez, Espanjan laivaston amiraali. Paitsi
velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan oli amiraalilla, kuten tiedätte,
henkilökohtaista kaunaa Bloodia kohtaan, kaunaa, joka johtui
Encarnacionilla tapahtuneesta ilveilystä sekä hänen veljensä
kuolemasta vuosi takaperin. Ja hänen kanssaan purjehti hänen
veljenpoikansa, jonka kostonhimo ei ainakaan ollut pienempi kuin
amiraalin samanniminen tunne.

Ja sittenkin, vaikka kapteeni Blood tiesi tämän kaiken, hän saattoi

säilyttää tyyneytensä moittiessaan miehen raukkamaista raivoamista,
miehen, jolla ei ollut pelättävissä puoltakaan siitä vaarasta, joka
häntä itseään uhkasi. Hän kääntyi pois Cahusacista puhutellakseen
rosvojoukkoa, joka oli pakkautunut lähemmäksi häntä kuullakseen
mitä hänellä oli sanomista, sillä hän ei ollut viitsinyt puhua tavallista
kovemmalla äänellä. »Toivon, että tämä on hieman korjaava sitä
väärinkäsitystä, joka näkyy saaneen teidät levottomiksi», virkkoi hän.

»Ei parane puhua siitä, mikä on tehty ja tapahtunut», huudahti

Cahusac pikemminkin synkkänä kuin uhkaavana. Wolverstone
puhkesi nauruun, joka muistutti hevosen hirnuntaa. »Kysymys on
siitä, mitä nyt teemme», Cahusac jatkoi.

»Nyt ei ole kysymys enää mistään», sanoi kapteeni Blood.

»Vai ei ole», väitti Cahusac. »Don Miguel, espanjalainen amiraali,

on luvannut meille vapaan lähdön merille, jos vain lähdemme heti,
emme vahingoita kaupunkia, vapautamme ottamamme vangit ja
palautamme kaiken omaisuuden, jonka anastimme Gibraltarista.»

Kapteeni Blood hymyili rauhallisesti, sillä hän tiesi tarkoin, kuinka

paljon luottamusta amiraalin sana ansaitsi. Cahusacin maanmies
vastasi hänelle ilmeisen halveksivasti.

»Mikä merkitsee sitä, että espanjalainen amiraali, huonosta

asemastamme huolimatta, pelkää meitä.»

»Se on mahdollista ainoastaan siitä syystä, ettei hän tunne meidän

todellista heikkouttamme», kuului vihainen vastaus. »Ja oli miten oli,
täytyyhän meidän suostua hänen ehtoihinsa. Meillä ei ole muuta
valinnan varaa. Se on minun mielipiteeni.»

»Mutta ei minun», sanoi kapteeni Blood. »Ja sen vuoksi olen

hylännyt hänen ehtonsa.»
 »Hylännyt!» Cahusacin leveä naama punotti. Takana seisovien
miesten murina rohkaisi häntä. »Te olette hylännyt ne — nyt jo,
neuvottelematta minun kanssani!»

»Teidän epäämisenne ei olisi muuttanut asiaa. Me olisimme

äänestäneet teidät kumoon, sillä Wolverstone tässä on aivan samaa
mieltä kanssani. Mutta», jatkoi hän, »jos te ja teidän ranskalaiset
seuralaisenne haluavat käyttää hyväkseen espanjalaisten asettamia
ehtoja, niin emme estä teitä siitä. Lähettäkää joku vangeistanne
amiraalin luo. Don Miguel on iloitseva teidän päätöksestänne, siitä
voitte olla varma.»

Cahusac katseli häntä hetken kiiluvin silmin ja ääneti. Hilliten

sitten itsensä hän kysyi käheällä äänellä:

»Sanokaa tarkkaan, minkä vastauksen annoitte amiraalille.»

Hymy kirkasti kapteeni Bloodin silmiä ja kasvoja.

»Vastasin hänelle, että ellei hän neljänkolmatta tunnin kuluessa

anna kunniasanaansa siitä, että pysyttelee loitolla eikä estä meidän
lähtöämme sekä antaa meille viisikymmentätuhatta kultakolikkoa
lunnaiksi Maracaiboa vastaan, niin me panemme tämän kauniin
kaupungin tuhkaksi ja lähdemme sen tehtyämme merelle ja
hävitämme hänen laivastonsa.»

Ehtojen suunnaton röyhkeys sai Cahusacin sanattomaksi. Mutta

englantilaisten merirosvojen joukossa oli monta, jotka ihastuneina
tajusivat sen rohkean huumorin, joka ilmeni ansaan joutuneen
rauhanehtojen sanelussa ansan virittäjälle. He purskahtivat nauruun.
Se laajeni yleiseksi hyväksymiseksi, sillä karkean rohkea pila oli
merirosvojen mieliruokaa. Heti kun Cahusacin ranskalaiset
seuralaiset oivalsivat leikin aiheuttaman innostuksen, muuttivat he
mielensä ja vihdoin jäi Cahusac uhkamielisessä itsepäisyydessään
yksin. Hän poistui nöyryytettynä. Eikä hän leppynyt ennen kuin
seuraavana päivänä, kun hänen kostonhalunsa sai sopivaa
viihdykettä. Se tuli espanjalaisen amiraalin vastauksen muodossa,
jossa hän pyhästi lupasi Jumalalle, että koska merirosvot hylkäsivät
hänen jalomielisen tarjouksensa, jolla hän salli heidän kunniallisesti
antautua kuten sodassa ikään, aikoi hän nyt odottaa heitä lahden
suulla ja tuhota heidät heidän pyrkiessään merelle. Hän lisäsi, että
jos he viivyttelisivät lähtöään, tulisi hän itse lahteen heitä noutamaan
heti kun Santo Niño, hänen viides sotalaivansa, joka juuri oli tulossa
La Guayrasta, saapuisi.

Tällä kerralla menetti kapteeni Blood mielenmalttinsa.

»Älkää vaivatko minua enää», säväytti hän Cahusacille, joka

muristen lähestyi häntä. »Lähettäkää sana Don Miguelille, että olette
eronnut minusta. Hän on piru vieköön antava teille oikein vapaan
lähdön. Ottakaa sitten yksi suurveneistä, sullokaa siihen miehenne ja
menkää helvettiin.»

Cahusac olisi epäilemättä tehnyt niin, jos hänen miehensä olisivat

olleet yhtä mieltä asiasta. Mutta heitä viekoitteli toiselta puolen
saaliinhimo ja toiselta puolen pelko. Jos he lähtivät, täytyi heidän
luopua osastaan saalista, joka oli varsin huomattava, sekä orjista ja
muista vangeista, joita olivat saaneet. Jos he nyt jättäisivät kapteeni
Bloodin ja tämän jälkeenpäin onnistuisikin päästä
vahingoittumattomana pälkähästä — ja mikäli he hänen
neuvokkuuttaan tunsivat, ei se tuntunut vallan mahdottomalta —
niin hän hyötyisi kaiken sen, mikä heiltä nyt jäisi saamatta. Se olisi
liian katkera pala nieltäväksi. Ja niin he lopulta alistuivat Peter
Bloodin eivätkä Don Miguelin ehtoihin. He olivat lähteneet
uhkayritykseen hänen kanssaan ja aikoivat sen hänen kanssaan
suorittaa loppuun tai sitten tuhoutua. Sen vastauksen sai hän itse
Cahusacin synkästä suusta samana iltana.

Kapteeni Blood iloitsi siitä ja pyysi Cahusacia istuutumaan ja

ottamaan osaa neuvotteluun, jossa juuri pohdittiin, mihin
toimenpiteisiin asian johdosta oli ryhdyttävä. Neuvottelu pidettiin
kuvernöörin suuressa hallissa, jonka kapteeni Blood oli valinnut
omaksi tyyssijakseen — nelikulmainen matalaseinäinen ulkoilmahalli,
jonka keskellä suihkulähde viiniköynnösten ympäröimänä leikitellen
ilakoi. Sen molemmin puolin kasvoi appelsiinipuita ja illan tyvenessä
niistä levisi miltei painostava tuoksu. Se oli niitä viihtyisiä huvimajoja,
joita maurilaiset arkkitehdit olivat tuoneet Espanjaan ja espanjalaiset
vuorostaan uuteen maailmaan.

Täällä pidettiin nyt sotaneuvotteluja myöhäiseen yöhön sen

ehdotuksen pohjalla, jonka kapteeni Blood esitti.

Suuri, suolaton Maracaibon lahti, joka saa vetensä

paristakymmenestä joesta, jotka virtaavat lahtea molemmilta puolin
reunustavilta lumipeitteisiltä vuorilta, on noin satakaksikymmentä
mailia pitkä ja miltei yhtä leveä laajimmalta paikaltaan. Se on suuren
pullon muotoinen, jonka kaula on merelle päin Maracaibon kohdalla.

Kaulan ulkopuolella laajenee meri taas ja kaksi pitkänomaista

saarta, Vigilias ja Palomas, sulkevat uudelleen väylän, jossa ne ovat
poikittain. Pieninkään laiva ei pääse lahdesta muuta tietä kuin
saarten välistä kulkevaa kaitaista salmea. Palomas-saarta, joka on
noin kymmenen mailin pituinen, ei pääse puolta mailia lähemmäksi
kummallekaan puolelle muuta kuin aivan matalakulkuisella veneellä.
Ainoastaan sen itäinen pää on syvärantainen ja siinä on luja
kalliolinnoitus, joka täydellisesti vallitsee pääsyn lahteen ja jonka
merirosvot tullessaan havaitsivat autioksi. Tämän salmen ja
pullonkaulan välisellä selällä olivat espanjalaiset laivat ankkurissa.
Amiraalin Encarnacion, jonka jo entuudestaan tunnemme, oli
mahtava laiva, jolla oli neljäkymmentäkahdeksan suurta ja
kahdeksan pientä tykkiä. Seuraava oli kokonsa puolesta Salvador,
jolla oli kolmekymmentäkuusi tykkiä. Muut kaksi, Infanta ja San
Felipe, vaikka olivatkin pienempiä, olivat kylläkin pelottavia
kaksinekymmenine tykkeineen ja sataviisikymmentä miestä
käsittävine miehistöineen kumpikin. Sellainen oli se laivasto, jonka
välistä kapteenin tuli suorittaa kujanjuoksunsa omalla Arabellallaan,
jossa oli neljäkymmentä tykkiä, Elisabethilla, jolla oli
kaksikymmentäkuusi tykkiä, sekä niillä kahdella purrella, jotka he
olivat Gibraltarista anastaneet ja jotka he olivat varustaneet kuudella
pikkutykillä kummankin. Miehistönä heillä ei enää ollut kuin
nelisensataa niistä yli viidestäsadasta, jotka Tortugasta olivat
lähteneet, kun sen sijaan espanjalaisilla oli käytettävänään
kokonaista tuhat miestä laivoillaan.

Suunnitelma, jonka kapteeni Blood esitti sotaneuvostolle, oli

epätoivoisen rohkea, kuten Cahusac sitä kursailematta nimitti.

»Niinpä niin, sitä se on», sanoi kapteeni Blood. »Mutta olen

suorittanut rohkeampiakin tekoja.» Rauhallisena hän veteli
piippuaan, joka oli täytetty hyvänhajuisella Sacerdotes-tupakalla,
josta Gibraltar oli kuuluisa ja jota he olivat tuoneet mukanaan
useampiakin paaleja. »Ja mikä merkitsee vielä enemmän, on se, että
olen niistä suoriutunut onnellisesti. Audaces fortuna juvat. Rohkea
rokan syöpi. Vanhat roomalaiset tunsivat kyllä maailmansa.»
 Hän valoi tovereihinsa, vieläpä Cahusaciinkin oman varman
luottamuksensa henkeä, ja siinä luottamuksessa kaikki ryhtyivät
ahkerasti työhön. Kolme päivää aamunkoitosta yömyöhään saakka
merirosvot ahersivat ja hikoilivat täydentääkseen valmistuksiaan niitä
toimia varten, joiden piti hankkia heille vapaa kulku merelle. Aika oli
tiukalla. Heidän täytyi päästä lyömään, ennen kuin Don Miguel de
Espinosa ennätti saada avukseen viidennen laivansa Santo Niñon,
joka oli tulossa La Guayrasta.

Pääasialliset toimet suoritettiin suuremmalla Gibraltarista

ryöstetyllä purrella. Sille oli määrätty pääosa kapteeni Bloodin
suunnitelmassa. He alkoivat työnsä repimällä irti kaikki väliseinät,
kunnes purressa ei enää ollut jäljellä muuta kuin laidat, ja niihin he
tekivät niin paljon aukkoja, että ne näyttivät miltei ristikoilta. Sitten
he tekivät kanteen puoli tusinaa luukkuja lisää sekä sulloivat siihen
kaiken tervan, pien ja tulikiven, minkä he suinkin kaupungista
käsiinsä saivat. Lopuksi he sijoittivat kuusi ruutitynnyriä laidassa
oleviin aukkoihin asettaen niiden päät ulospäin kuten tykin suut.

Kun varustelut olivat neljännen päivän iltana suoritetut, menivät

kaikki miehet laivoille ja Maracaibon kaunis kaupunki jäi tyhjäksi.
Mutta he eivät nostaneet ankkuria ennen kuin puolenyön aikaan.
Silloin he vasta nousuveden alkaessa lipuivat hiljaa pullonkaulaa
kohti ainoastaan priipurje levällään vienon yötuulen kuljettaessa
heitä troopillisen taivaan punahehkuisen pimeyden suojassa.

He kulkivat seuraavassa järjestyksessä. Etumaisena kulki

Wolverstonen johtama polttolaivaksi muutettu pursi, jossa oli
miehistönä kuusi vapaaehtoista, joista kunkin piti saada sata
kultakolikkoa mieheen ylimääräistä erikoisena palkkiona. Sitten tuli
Arabella. Sitä seurasi vähän matkan päässä Elisabeth, jota komensi
Hagthorpe ja jolla laivaten Cahusac ja hänen ranskalainen
miehistönsä olivat. Jälkijoukon muodosti toinen pursi sekä
kahdeksan kanoottia, joihin oli sijoitettu vangit, orjat ja suurin osa
ryöstettyä saalista. Kaikki vangit olivat köysissä ja heitä vartioi kaksi
musketeilla varustettua merirosvoa, minkä lisäksi kullakin aluksella
oli vielä kaksi miestä, jotka hoitivat purjehdusta. Jälkijoukon oli
pysyteltävä perässä eikä se saanut sekaantua tulevaan otteluun.

Opaalinkarvaisten ensi säteiden karkottaessa yön pimeyden

erottivat merirosvojen harjaantuneet silmät espanjalaisten laivojen
komeat ääriviivat niiden kelluessa noin neljännesmailin päässä.
Osaamatta epäillä mitään ja luottaen suuriin voimiinsa eivät
espanjalaiset olleet huolimattomaan tapaansa nytkään pitäneet
tarkkaa huolta vartioinnista. Varmaa on, että he eivät
aamuhämärissä huomanneet Bloodin laivastoa ennen kuin vasta sen
jälkeen kun Bloodin laivasto oli nähnyt heidät. Kun he vihdoin olivat
heränneet unestaan, oli Wolverstonen pursi jo aivan lähellä, kiitäen
heitä kohti täysin purjein, jotka oli nostettu heti kun espanjalainen
laivasto tuli näkyviin.

Suoraan amiraalin laivaa Encarnacionia kohti suuntasi Wolverstone

purren ja sidottuaan sitten peräsimen kiinni hän sytytti valmiina
vieressään olleesta tuohuksesta suuren, tiiviisti punotuista oljista
tehdyn soihdun, jonka hän oli kastanut tervassa. Ensin se hehkui
hieman, mutta kun hän oli muutaman kerran heilauttanut sitä
päänsä ympäri, syttyi se liekkiin juuri kun pieni alus rysähtäen ja
heilahdellen jysähti lippulaivan kylkeen sotkien köysistönsä ja
raakapuunsa toisen köysistöön ja katkoen ja kiristäen niitä valtavalla
rytinällä. Hänen kuusi miestään seisoivat puolialastomina valmiina
paikoillaan, neljä purren laidalla ja kaksi perässä, ja varustettuina
kukin kiinnityshaoillaan. Samalla hetkellä kun alukset törmäsivät
yhteen, iskivät miehet hakansa sotalaivaan, kun taas perässä olevat
täydensivät työtä kietomalla lisää köysiä jo ennen sotkeutuneeseen
rykelmään.

Laivalla sai odottamaton herääminen suunnattoman sekasorron

aikaan. Kilvan juoksivat, huusivat ja toitottivat miehet torviaan. Ensin
he kiiruhtivat nostamaan ankkuria, mutta hylkäsivät tuuman liian
myöhäisenä. Luullen sitten, että heidän alukselleen aiottiin hyökätä,
kävivät espanjalaiset käsiksi aseisiinsa ja odottivat ryntäystä. Kun
sitä ei ruvennut kuulumaan, hämmentyivät he, sillä muutakaan he
eivät olleet tottuneet odottamaan merirosvoilta. Vielä lisäsi heidän
hämminkiään Wolverstone, joka alastomana viiletti purren kantta
edestakaisin suuri palava soihtu kädessään. He eivät osanneet arvata
totuutta, ennen kuin hän oli jo tekonsa tehnyt ja eräs upseeri
komensi silloin hyökkäämään purteen.

Mutta käsky tuli liian myöhään. Wolverstone oli nähnyt kuuden

toverinsa hyppäävän mereen kiinnitettyään hakansa sotalaivaan ja
silloin hän kiiruhti itsekin purren oikealle laidalle. Hän paiskasi
loimuavan soihtunsa lähimmästä aukosta purren ruumaan ja sukelsi
sitten vuorostaan mereen, josta hänet pian nostettiin Arabellan
suurveneeseen. Mutta ennen kuin se tapahtui, oli pursi yhtenä
ahjona, josta räjähdys toisensa perästä sinkosi palavia sytykkeitä
Encarnacionin kannelle ja josta pitkät liekit ahnaasti nuolivat sen
sivuja karkottaen kauaksi ne uskalikot espanjalaiset, jotka —
vaikkakin myöhään — koettivat henkensäkin uhalla vapauttaa
laivansa purresta.

Ja sillä aikaa kun espanjalaisen laivaston pelottavin alus täten

tehtiin toimintakyvyttömäksi aivan alkuunsa, purjehti Blood
avaamaan tulensa Salvadoria vastaan. Hän laukaisi ensin koko
laitatulensa sen sivua vasten ja pyyhkäisi hirvittävällä voimalla miltei
kaiken sen kannelta, kääntyi sitten ympäri ja laukaisi toisen koko
laidallisen runkoon aivan läheltä. Jättäen sen siihen puoleksi
raajarikkoisena ainakin väliaikaisesti ja jatkaen matkaansa samaan
suuntaan hän sai aikaan yleisen hämmingin Infantalla ampumalla
sitä parilla laukauksella keulatykeistään ja laski sitten rysähtäen sen
kylkeen, kiinnitti haat ja ryntäsi kannelle. Hagthorpe teki San Felipen
kanssa saman tempun.

Koko tänä aikana eivät espanjalaiset ennättäneet ampua

ainoatakaan laukausta, sillä niin täydellisesti oli heidät yllätetty ja
niin lamaannuttava oli Bloodin hyökkäys ollut.

Nähdessään äkkiä edessään merirosvojen kylmän teräksen ei San

Felipen eikä Infantan miehistöistä ollut paljoakaan vastusta.
Huomatessaan sitten amiraalin laivan palavan ja Salvadorin
ajelehtivan avuttomana he menettivät kaiken rohkeutensa ja laskivat
aseensa luullen olevansa voitetut.

Jos Salvador olisi päättäväisellä vastarinnalla rohkaissut toisia

laivoja, niin olisivat ehkä espanjalaiset nauttineet sen päivän voiton
hedelmät. Mutta sattui, että Salvador onnettomuudekseen oli
aitoespanjalaiseen tapaan varustettu aarrelaivaksi ja sillä oli
uumenissaan harkkoja viidenkymmenen tuhannen kultakolikon
arvosta. Koettaessaan ennen kaikkea pelastaa näitä joutumasta
merirosvojen saaliiksi ohjasi Don Miguel, joka miehistönsä
jäännöksen kanssa oli muuttanut Salvadoriin, sen Palomas-saarta ja
väylää hallitsevaa linnoitusta kohti. Tämän linnoituksen oli amiraali
odotuspäivänä salaisesti miehittänyt ja varustanut aseilla. Sitä varten
hän oli tuonut kaiken aseistuksen Cojeron linnoituksesta sinne.
Cojeron linnoitus oli kauempana reitiltä ja sen aseistukseen oli
kuulunut tavallista voimakkaampia ja kantavampia tykkejä.

Aavistamatta vähääkään tätä lähti kapteeni Blood ajamaan takaa

Salvadoria seuranaan Infanta, jossa nyt oli merirosvoista
kokoonpantu miehistö Ybervillen komennossa. Salvadorin perätykit
vastasivat umpimähkään takaa-ajajien murhaavaan tuleen ja sen
vauriot olivat niin vakavaa laatua, että kun se pääsi linnoituksen
tykkien kantopiiriin, se alkoi upota ja painui vihdoin matalikolle niin
syvään, että ainoastaan osa siitä näkyi veden yläpuolella. Amiraali
koetti parhaansa mukaan saada miehensä, minkä uimalla, minkä
veneessä, kuiville.

Ja silloin, juuri kun kapteeni Blood luuli, että voitto oli hänen ja
että hänellä oli tie vapaana merelle, näytti linnoitus äkkiä ja
arvaamatta hirvittävän voimansa. Mylvähtäen ilmaisi patteri
olemassaolonsa ja Arabella huojui sen iskusta, joka särki sen
keskiosan partaan ja kylvi kuolemaa ja sekasortoa siihen
kokoontuneiden merirosvojen keskuuteen.

Ellei Pitt, laivuri olisi itse käynyt ruoriin ja kääntänyt laivaa jyrkästi
oikealle, olisi se saanut vielä tuntuvampia vaurioita toisesta
yhteislaukauksesta, joka seurasi miltei heti ensimmäisen perässä.

Sillä välin oli heikomman Infantan käynyt vielä pahemmin. Vaikka

siihen ei ollut käynyt kuin yksi ainoa ammus, oli se murskannut sen
vasemmanpuoleisen laidan aivan vesirajasta, aikaansaaden vuodon,
joka piankin olisi painanut sen veden alle, ellei kokenut Yberville olisi
heti ryhtynyt vastaaviin toimenpiteisiin ja käskenyt heittämään
vasemman puolen tykkejä mereen. Siten hän sai laivansa
keventymään ja oikealle kyljelleen kallistuneena pysymään veden
pinnalla ja lähti seuraamaan peräytyvää Arabellaa linnoitustykkien
jatkaessa ammuntaa, vaikkakin aikaansaamatta enempiä vaurioita.

Päästyään tykkien kantaman ulkopuolelle laivat yhtyivät ja niihin

liittyivät vielä Elisabeth ja San Felipe tuumimaan, mitä nyt oli
tehtävä.

Seitsemästoista luku

HÖLMÖT

Nolona johti kapteeni Blood neuvotteluja, joita kiireen kaupalla

pidettiin Arabellan peräkannella aamuauringon kirkkaassa loisteessa.
Se oli, kertoi hän perästäpäin, hänen loistavan uransa katkerin hetki.
Hänen täytyi sulattaa se tosiasia, että vaikka hän oli johtanut
tehtävänsä taidolla, josta saattoi olla ylpeä, musertaessaan voiman,
joka mieslukunsa ja aseistuksensa puolesta oli niin suuri, että Don
Miguel hyvällä syyllä saattoi pitää sitä voittamattomana, oli kolme
onnistunutta laukausta aavistamattomasta patterista tehnyt
kokomaan tyhjäksi hänen voittonsa. Ja tyhjäksi se oli jäävä, kunnes
hän oli hävittänyt sen linnoituksen, joka yhä esti hänen pääsyään
merelle.

Ensin tahtoi kapteeni Blood heti panna kuntoon laivansa ja yrittää

uudelleen. Mutta toiset kehoittivat häntä säilyttämään malttinsa, sillä
sellainen äkkipikaisuushan oli hänelle vierasta ja yksinomaan harmin
ja nöyryytyksen aiheuttamaa. Tyynnyttyään hän alkoi punnita
asemaa. Arabella ei pystynyt siinä kunnossa lähtemään merelle,
Infanta pysyi ainoastaan keinotekoisesti veden pinnalla ja San Felipe
oli melkein yhtä kehnossa kunnossa sen pommituksen johdosta,
jonka alaisena se oli ollut ennen antautumistaan merirosvoille.

Oli siis selvä, että hänen lopulta täytyi myöntää, ettei ollut muuta
keinoa kuin palata Maracaiboon ja korjata siellä laivat, ennen kuin
saattoi ryhtyä väkivoimin raivaamaan pääsyä merelle.

Ja niin tulivat lyhyen ja tuiman tappelun nolatut voittajat takaisin

Maracaiboon. Ja jotta heidän johtajansa ei säästyisi äärimmäiseltä
katkeroitumiselta, täytyi hänen lisäksi kuunnella, mitä Cahusacilla oli
toivottomuudessaan lörpöttelemistä, ja sanoja tämä ei ainakaan
säästänyt. Oltuaan ensin mielettömän tyytyväinen pienillä voimilla
saavutetun helpon ja nopean voiton johdosta aamuaikaisessa vaipui
ranskalainen nyt entistäkin synkempään pessimismiin. Ja hän tartutti
mielialansa ainakin suurimpaan osaan maanmiehiään.

»Nyt on kaikki lopussa», sanoi hän kapteeni Bloodille. »Ainakin

tällä kertaa olemme satimessa.»

»Rohkenen huomauttaa teille, että olette sanonut samat sanat

kerran ennenkin», vastasi kapteeni Blood niin kärsivällisesti kuin
taisi. »Kun kerran olette nähnyt, mitä olette nähnyt, niin ette voine
kieltää, että palaamme voimakkaampina sekä laivojen lukuun että
aseistukseen nähden kuin olimme lähtiessämme. Katsokaa meidän
nykyistä laivastoamme.»

»Näen sen hyvinkin», sanoi Cahusac.

»Tuhat tulimmaista! Te olette oikea valkomaksainen raukka, kun

kaikki käy ympäri.»

»Sanotteko minua pelkuriksi?»

 »Rohkenen sanoa.»

Bretagnelainen tuijotti häneen ja hengitti raskaasti. Mutta hänen ei

tehnyt mieli vaatia hyvitystä loukkauksen johdosta. Hän tiesi liiankin
hyvin, minkälaatuinen se hyvitys olisi, jonka kapteeni Blood hänelle
antaisi. Hän muisti Levasseurin kohtalon. Sen vuoksi hän turvautui
vain sanoihin.

»Se on jo liikaa! Menette liian pitkälle», valitti hän katkerasti.

»Kuulkaahan, Cahusac, minä olen jo sairaaksi asti väsynyt teidän

alituisiin valitteluihinne ja ruikutuksiinne, kun asiat eivät luista yhtä
tasaisesti kuin luostarin päivällispöydässä. Jos kerran haluatte, että
kaikki luistaisi kepeästi ja vaivattomasti, niin teidän ei olisi pitänyt
lähteä merille, ei ainakaan minun kanssani, sillä minun seurassani
eivät asiat koskaan luista rauhallisesti eivätkä vaivattomasti. Ja
muutapa minulla ei olekaan sanottavana teille tänä aamuna.»

Cahusac kääntyi kiroillen poispäin ja meni tunnustelemaan

miestensä mieliä.

Kapteeni Blood lähti sitomaan ja lääkitsemään haavoittuneita ja

siinä hommassa hän viipyi myöhäiseen iltapäivään saakka. Sitten
hän vihdoin meni maihin ja palasi kepeämmällä mielellä kuvernöörin
asuntoon kirjoittaakseen puhtaimmalla kastilian murteella uhkaavan
mutta kohteliaan kirjeen Don Miguelille.

»Olen tänä aamuna näyttänyt teidän ylhäisyydellenne, mihin

pystyn. Vaikka minulla ei ollut kuin yksi kahta vastaan sekä mies-
että tykkilukuun nähden, olen upottanut suuren laivastonne laivat,
joilla teidän piti tulla tuhoamaan minut Maracaibon lahdessa. Täten
ette enää pysty täyttämään uhkaustanne, vaikka La Guayrasta