Programming Languages and Systems Ilya Sergey

pdf download

https://ebookmeta.com/product/programming-languages-and-systems-
ilya-sergey/

Download more ebook from https://ebookmeta.com

We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookmeta.com
to discover even more!

Programming Languages Application and Interpretation

printing Shriram Krishnamurthi

https://ebookmeta.com/product/programming-languages-application-
and-interpretation-printing-shriram-krishnamurthi/

Programming Languages Build Prove and Compare Norman

Ramsey

https://ebookmeta.com/product/programming-languages-build-prove-
and-compare-norman-ramsey/

Programming Languages: Principles and Paradigms (2nd

Edition) Maurizio Gabbrielli

https://ebookmeta.com/product/programming-languages-principles-
and-paradigms-2nd-edition-maurizio-gabbrielli/

CYBER CRIME INVESTIGATOR'S FIELD GUIDE 3rd Edition

Bruce Middleton

https://ebookmeta.com/product/cyber-crime-investigators-field-
guide-3rd-edition-bruce-middleton/
Engaging with Brecht. Making Theatre in the Twenty-
first Century 1st Edition Bill Gelber

https://ebookmeta.com/product/engaging-with-brecht-making-
theatre-in-the-twenty-first-century-1st-edition-bill-gelber/

Mothership Haunting of Ypsilon 4 1st Edition Sean Mccay

https://ebookmeta.com/product/mothership-haunting-of-
ypsilon-4-1st-edition-sean-mccay/

Ai-Powered Business Intelligence 1st Edition Tobias

Zwingmann

https://ebookmeta.com/product/ai-powered-business-
intelligence-1st-edition-tobias-zwingmann/

Handmade Soap Book Easy Soapmaking with Natural

Ingredients 2nd Edition Melinda Coss

https://ebookmeta.com/product/handmade-soap-book-easy-soapmaking-
with-natural-ingredients-2nd-edition-melinda-coss/

The Black Elfstone Book One of the Fall of Shannara 1st

Edition Terry Brooks

https://ebookmeta.com/product/the-black-elfstone-book-one-of-the-
fall-of-shannara-1st-edition-terry-brooks/
Making Faithful Decisions at the End of Life 3rd
Edition Nancy J Duff

https://ebookmeta.com/product/making-faithful-decisions-at-the-
end-of-life-3rd-edition-nancy-j-duff/
ARCoSS Ilya Sergey (Ed.)

Programming
LNCS 13240

Languages
and Systems
31st European Symposium on Programming, ESOP 2022
Held as Part of the European Joint Conferences
on Theory and Practice of Software, ETAPS 2022
Munich, Germany, April 2–7, 2022
Proceedings
Lecture Notes in Computer Science 13240
Founding Editors
Gerhard Goos, Germany
Juris Hartmanis, USA

Editorial Board Members

Elisa Bertino, USA Gerhard Woeginger , Germany
Wen Gao, China Moti Yung , USA
Bernhard Steffen , Germany

Advanced Research in Computing and Software Science

Subline of Lecture Notes in Computer Science

Subline Series Editors

Giorgio Ausiello, University of Rome ‘La Sapienza’, Italy
Vladimiro Sassone, University of Southampton, UK

Subline Advisory Board

Susanne Albers, TU Munich, Germany
Benjamin C. Pierce, University of Pennsylvania, USA
Bernhard Steffen , University of Dortmund, Germany
Deng Xiaotie, Peking University, Beijing, China
Jeannette M. Wing, Microsoft Research, Redmond, WA, USA
More information about this series at https://link.springer.com/bookseries/558
Ilya Sergey (Ed.)

Programming
Languages
and Systems
31st European Symposium on Programming, ESOP 2022
Held as Part of the European Joint Conferences
on Theory and Practice of Software, ETAPS 2022
Munich, Germany, April 2–7, 2022
Proceedings

123
Editor
Ilya Sergey
National University of Singapore
Singapore, Singapore

ISSN 0302-9743 ISSN 1611-3349 (electronic)

Lecture Notes in Computer Science
ISBN 978-3-030-99335-1 ISBN 978-3-030-99336-8 (eBook)
https://doi.org/10.1007/978-3-030-99336-8
© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s) 2022. This book is an open access publication.
Open Access This book is licensed under the terms of the Creative Commons Attribution 4.0 International
License (http://creativecommons.org/licenses/by/4.0/), which permits use, sharing, adaptation, distribution
and reproduction in any medium or format, as long as you give appropriate credit to the original author(s) and
the source, provide a link to the Creative Commons license and indicate if changes were made.
The images or other third party material in this book are included in the book’s Creative Commons license,
unless indicated otherwise in a credit line to the material. If material is not included in the book’s Creative
Commons license and your intended use is not permitted by statutory regulation or exceeds the permitted use,
you will need to obtain permission directly from the copyright holder.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this publication
does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are exempt from the relevant
protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information in this book are
believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or the editors
give a warranty, expressed or implied, with respect to the material contained herein or for any errors or
omissions that may have been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in
published maps and institutional affiliations.

This Springer imprint is published by the registered company Springer Nature Switzerland AG
The registered company address is: Gewerbestrasse 11, 6330 Cham, Switzerland
 ETAPS Foreword

Welcome to the 25th ETAPS! ETAPS 2022 took place in Munich, the beautiful capital
of Bavaria, in Germany.
ETAPS 2022 is the 25th instance of the European Joint Conferences on Theory and
Practice of Software. ETAPS is an annual federated conference established in 1998,
and consists of four conferences: ESOP, FASE, FoSSaCS, and TACAS. Each
conference has its own Program Committee (PC) and its own Steering Committee
(SC). The conferences cover various aspects of software systems, ranging from theo-
retical computer science to foundations of programming languages, analysis tools, and
formal approaches to software engineering. Organizing these conferences in a coherent,
highly synchronized conference program enables researchers to participate in an
exciting event, having the possibility to meet many colleagues working in different
directions in the field, and to easily attend talks of different conferences. On the
weekend before the main conference, numerous satellite workshops took place that
attract many researchers from all over the globe.
ETAPS 2022 received 362 submissions in total, 111 of which were accepted,
yielding an overall acceptance rate of 30.7%. I thank all the authors for their interest in
ETAPS, all the reviewers for their reviewing efforts, the PC members for their con-
tributions, and in particular the PC (co-)chairs for their hard work in running this entire
intensive process. Last but not least, my congratulations to all authors of the accepted
papers!
ETAPS 2022 featured the unifying invited speakers Alexandra Silva (University
College London, UK, and Cornell University, USA) and Tomáš Vojnar (Brno
University of Technology, Czech Republic) and the conference-specific invited
speakers Nathalie Bertrand (Inria Rennes, France) for FoSSaCS and Lenore Zuck
(University of Illinois at Chicago, USA) for TACAS. Invited tutorials were provided by
Stacey Jeffery (CWI and QuSoft, The Netherlands) on quantum computing and
Nicholas Lane (University of Cambridge and Samsung AI Lab, UK) on federated
learning.
As this event was the 25th edition of ETAPS, part of the program was a special
celebration where we looked back on the achievements of ETAPS and its constituting
conferences in the past, but we also looked into the future, and discussed the challenges
ahead for research in software science. This edition also reinstated the ETAPS men-
toring workshop for PhD students.
ETAPS 2022 took place in Munich, Germany, and was organized jointly by the
Technical University of Munich (TUM) and the LMU Munich. The former was
founded in 1868, and the latter in 1472 as the 6th oldest German university still running
today. Together, they have 100,000 enrolled students, regularly rank among the top
100 universities worldwide (with TUM’s computer-science department ranked #1 in
the European Union), and their researchers and alumni include 60 Nobel laureates.
vi ETAPS Foreword

The local organization team consisted of Jan Křetínský (general chair), Dirk Beyer
(general, financial, and workshop chair), Julia Eisentraut (organization chair), and
Alexandros Evangelidis (local proceedings chair).
ETAPS 2022 was further supported by the following associations and societies:
ETAPS e.V., EATCS (European Association for Theoretical Computer Science),
EAPLS (European Association for Programming Languages and Systems), and EASST
(European Association of Software Science and Technology).
The ETAPS Steering Committee consists of an Executive Board, and representa-
tives of the individual ETAPS conferences, as well as representatives of EATCS,
EAPLS, and EASST. The Executive Board consists of Holger Hermanns
(Saarbrücken), Marieke Huisman (Twente, chair), Jan Kofroň (Prague), Barbara König
(Duisburg), Thomas Noll (Aachen), Caterina Urban (Paris), Tarmo Uustalu (Reykjavik
and Tallinn), and Lenore Zuck (Chicago).
Other members of the Steering Committee are Patricia Bouyer (Paris), Einar Broch
Johnsen (Oslo), Dana Fisman (Be’er Sheva), Reiko Heckel (Leicester), Joost-Pieter
Katoen (Aachen and Twente), Fabrice Kordon (Paris), Jan Křetínský (Munich), Orna
Kupferman (Jerusalem), Leen Lambers (Cottbus), Tiziana Margaria (Limerick),
Andrew M. Pitts (Cambridge), Elizabeth Polgreen (Edinburgh), Grigore Roşu (Illinois),
Peter Ryan (Luxembourg), Sriram Sankaranarayanan (Boulder), Don Sannella
(Edinburgh), Lutz Schröder (Erlangen), Ilya Sergey (Singapore), Natasha Sharygina
(Lugano), Pawel Sobocinski (Tallinn), Peter Thiemann (Freiburg), Sebastián Uchitel
(London and Buenos Aires), Jan Vitek (Prague), Andrzej Wasowski (Copenhagen),
Thomas Wies (New York), Anton Wijs (Eindhoven), and Manuel Wimmer (Linz).
I’d like to take this opportunity to thank all authors, attendees, organizers of the
satellite workshops, and Springer-Verlag GmbH for their support. I hope you all
enjoyed ETAPS 2022.
Finally, a big thanks to Jan, Julia, Dirk, and their local organization team for all their
enormous efforts to make ETAPS a fantastic event.

February 2022 Marieke Huisman

ETAPS SC Chair
ETAPS e.V. President
 Preface

This volume contains the papers accepted at the 31st European Symposium on
Programming (ESOP 2022), held during April 5–7, 2022, in Munich, Germany
(COVID-19 permitting). ESOP is one of the European Joint Conferences on Theory
and Practice of Software (ETAPS); it is dedicated to fundamental issues in the spec-
ification, design, analysis, and implementation of programming languages and systems.
The 21 papers in this volume were selected by the Program Committee (PC) from
64 submissions. Each submission received between three and four reviews. After
receiving the initial reviews, the authors had a chance to respond to questions and
clarify misunderstandings of the reviewers. After the author response period, the papers
were discussed electronically using the HotCRP system by the 33 Program Committee
members and 33 external reviewers. Two papers, for which the PC chair had a conflict
of interest, were kindly managed by Zena Ariola. The reviewing for ESOP 2022 was
double-anonymous, and only authors of the eventually accepted papers have been
revealed.
Following the example set by other major conferences in programming languages,
for the first time in its history, ESOP featured optional artifact evaluation. Authors
of the accepted manuscripts were invited to submit artifacts, such as code, datasets, and
mechanized proofs, that supported the conclusions of their papers. Members of the
Artifact Evaluation Committee (AEC) read the papers and explored the artifacts,
assessing their quality and checking that they supported the authors’ claims. The
authors of eleven of the accepted papers submitted artifacts, which were evaluated by
20 AEC members, with each artifact receiving four reviews. Authors of papers with
accepted artifacts were assigned official EAPLS artifact evaluation badges, indicating
that they have taken the extra time and have undergone the extra scrutiny to prepare a
useful artifact. The ESOP 2022 AEC awarded Artifacts Functional and Artifacts
(Functional and) Reusable badges. All submitted artifacts were deemed Functional, and
all but one were found to be Reusable.
My sincere thanks go to all who contributed to the success of the conference and to
its exciting program. This includes the authors who submitted papers for consideration;
the external reviewers who provided timely expert reviews sometimes on very short
notice; the AEC members and chairs who took great care of this new aspect of ESOP;
and, of course, the members of the ESOP 2022 Program Committee. I was extremely
impressed by the excellent quality of the reviews, the amount of constructive feedback
given to the authors, and the criticism delivered in a professional and friendly tone.
I am very grateful to Andreea Costea and KC Sivaramakrishnan who kindly agreed to
serve as co-chairs for the ESOP 2022 Artifact Evaluation Committee. I would like to
thank the ESOP 2021 chair Nobuko Yoshida for her advice, patience, and the many
insightful discussions on the process of running the conference. I thank all who con-
tributed to the organization of ESOP: the ESOP steering committee and its chair Peter
Thiemann, as well as the ETAPS steering committee and its chair Marieke Huisman.
viii Preface

Finally, I would like to thank Barbara König and Alexandros Evangelidis for their help
with assembling the proceedings.

February 2022 Ilya Sergey

 Organization

Program Chair
Ilya Sergey National University of Singapore, Singapore

Program Committee
Michael D. Adams Yale-NUS College, Singapore
Danel Ahman University of Ljubljana, Slovenia
Aws Albarghouthi University of Wisconsin-Madison, USA
Zena M. Ariola University of Oregon, USA
Ahmed Bouajjani Université de Paris, France
Giuseppe Castagna CNRS, Université de Paris, France
Cristina David University of Bristol, UK
Mariangiola Dezani Università di Torino, Italy
Rayna Dimitrova CISPA Helmholtz Center for Information Security,
Germany
Jana Dunfield Queen’s University, Canada
Aquinas Hobor University College London, UK
Guilhem Jaber Université de Nantes, France
Jeehoon Kang KAIST, South Korea
Ekaterina Komendantskaya Heriot-Watt University, UK
Ori Lahav Tel Aviv University, Israel
Ivan Lanese Università di Bologna, Italy, and Inria, France
Dan Licata Wesleyan University, USA
Sam Lindley University of Edinburgh, UK
Andreas Lochbihler Digital Asset, Switzerland
Cristina Lopes University of California, Irvine, USA
P. Madhusudan University of Illinois at Urbana-Champaign, USA
Stefan Marr University of Kent, UK
James Noble Victoria University of Wellington, New Zealand
Burcu Kulahcioglu Ozkan Delft University of Technology, The Netherlands
Andreas Pavlogiannis Aarhus University, Denmark
Vincent Rahli University of Birmingham, UK
Robert Rand University of Chicago, USA
Christine Rizkallah University of Melbourne, Australia
Alejandro Russo Chalmers University of Technology, Sweden
Gagandeep Singh University of Illinois at Urbana-Champaign, USA
Gordon Stewart BedRock Systems, USA
Joseph Tassarotti Boston College, USA
Bernardo Toninho Universidade NOVA de Lisboa, Portugal
x Organization

Additional Reviewers
Andreas Abel Gothenburg University, Sweden
Guillaume Allais University of St Andrews, UK
Kalev Alpernas Tel Aviv University, Israel
Davide Ancona Università di Genova, Italy
Stephanie Balzer Carnegie Mellon University, USA
Giovanni Bernardi Université de Paris, France
Soham Chakraborty Delft University of Technology, The Netherlands
Arthur Chargueraud Inria, France
Ranald Clouston Australian National University, Australia
Fredrik Dahlqvist University College London, UK
Olivier Danvy Yale-NUS College, Singapore
Benjamin Delaware Purdue University, USA
Dominique Devriese KU Leuven, Belgium
Paul Downen University of Massachusetts, Lowell, USA
Yannick Forster Saarland University, Germany
Milad K. Ghale University of New South Wales, Australia
Kiran Gopinathan National University of Singapore, Singapore
Tristan Knoth University of California, San Diego, USA
Paul Levy University of Birmingham, UK
Umang Mathur National University of Singapore, Singapore
McKenna McCall Carnegie Mellon University, USA
Garrett Morris University of Iowa, USA
Fredrik Nordvall Forsberg University of Strathclyde, UK
José N. Oliveira University of Minho, Portugal
Alex Potanin Australian National University, Australia
Susmit Sarkar University of St Andrews, UK
Filip Sieczkowski Heriot-Watt University, UK
Kartik Singhal University of Chicago, USA
Sandro Stucki Chalmers University of Technology and University
of Gothenburg, Sweden
Amin Timany Aarhus University, Denmark
Klaus v. Gleissenthall Vrije Universiteit Amsterdam, The Netherlands
Thomas Wies New York University, USA
Vladimir Zamdzhiev Inria, Loria, Université de Lorraine, France

Artifact Evaluation Committee Chairs

Andreea Costea National University of Singapore, Singapore
K. C. Sivaramakrishnan IIT Madras, India

Artifact Evaluation Committee

Utpal Bora IIT Hyderabad, India
Darion Cassel Carnegie Mellon University, USA
 Organization xi

Pritam Choudhury University of Pennsylvania, USA

Jan de Muijnck-Hughes University of Glasgow, UK
Darius Foo National University of Singapore, Singapore
Léo Gourdin Université Grenoble-Alpes, France
Daniel Hillerström University of Edinburgh, UK
Jules Jacobs Radboud University, The Netherlands
Chaitanya Koparkar Indiana University, USA
Yinling Liu Toulouse Computer Science Research Center, France
Yiyun Liu University of Pennsylvania, USA
Kristóf Marussy Budapest University of Technology and Economics,
Hungary
Orestis Melkonian University of Edinburgh, UK
Shouvick Mondal Concordia University, Canada
Krishna Narasimhan TU Darmstadt, Germany
Mário Pereira Universidade NOVA de Lisboa, Portugal
Goran Piskachev Fraunhofer IEM, Germany
Somesh Singh Inria, France
Yahui Song National University of Singapore, Singapore
Vimala Soundarapandian IIT Madras, India
 Contents

Categorical Foundations of Gradient-Based Learning . . . . . . . . . . . . . . . . . . 1

Geoffrey S. H. Cruttwell, Bruno Gavranović, Neil Ghani, Paul Wilson,
and Fabio Zanasi

Compiling Universal Probabilistic Programming Languages with Efficient

Parallel Sequential Monte Carlo Inference . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 29
Daniel Lundén, Joey Öhman, Jan Kudlicka, Viktor Senderov,
Fredrik Ronquist, and David Broman

Foundations for Entailment Checking in Quantitative Separation Logic . . . . . 57

Kevin Batz, Ira Fesefeldt, Marvin Jansen, Joost-Pieter Katoen,
Florian Keßler, Christoph Matheja, and Thomas Noll

Extracting total Amb programs from proofs . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 85

Ulrich Berger and Hideki Tsuiki

Why3-do: The Way of Harmonious Distributed System Proofs . . . . . . . . . . . 114

Cláudio Belo Lourenço and Jorge Sousa Pinto

Relaxed virtual memory in Armv8-A. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 143

Ben Simner, Alasdair Armstrong, Jean Pichon-Pharabod,
Christopher Pulte, Richard Grisenthwaite, and Peter Sewell

Verified Security for the Morello Capability-enhanced Prototype

Arm Architecture . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 174
Thomas Bauereiss, Brian Campbell, Thomas Sewell,
Alasdair Armstrong, Lawrence Esswood, Ian Stark, Graeme Barnes,
Robert N. M. Watson, and Peter Sewell

The Trusted Computing Base of the CompCert Verified Compiler . . . . . . . . 204

David Monniaux and Sylvain Boulmé

View-Based Owicki–Gries Reasoning for Persistent x86-TSO. . . . . . . . . . . . 234

Eleni Vafeiadi Bila, Brijesh Dongol, Ori Lahav, Azalea Raad,
and John Wickerson

Abstraction for Crash-Resilient Objects . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 262

Artem Khyzha and Ori Lahav

Static Race Detection for Periodic Programs . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 290

Varsha P Suresh, Rekha Pai, Deepak D’Souza, Meenakshi D’Souza,
and Sujit Kumar Chakrabarti
xiv Contents

Probabilistic Total Store Ordering . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 317

Parosh Aziz Abdulla, Mohamed Faouzi Atig, Raj Aryan Agarwal,
Adwait Godbole, and Krishna S.

Linearity and Uniqueness: An Entente Cordiale . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 346

Daniel Marshall, Michael Vollmer, and Dominic Orchard

A Framework for Substructural Type Systems . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 376

James Wood and Robert Atkey

A Dependent Dependency Calculus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 403

Pritam Choudhury, Harley Eades III, and Stephanie Weirich

Polarized Subtyping. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 431

Zeeshan Lakhani, Ankush Das, Henry DeYoung, Andreia Mordido,
and Frank Pfenning

Structured Handling of Scoped Effects. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 462

Zhixuan Yang, Marco Paviotti, Nicolas Wu, Birthe van den Berg,
and Tom Schrijvers

Region-based Resource Management and Lexical Exception Handlers

in Continuation-Passing Style . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 492
Philipp Schuster, Jonathan Immanuel Brachthäuser,
and Klaus Ostermann

A Predicate Transformer for Choreographies: Computing Preconditions

in Choreographic Programming. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 520
Sung-Shik Jongmans and Petra van den Bos

Comparing the Expressiveness of the p-calculus and CCS . . . . . . . . . . . . . . 548

Rob van Glabbeek

Concurrent NetKAT: Modeling and analyzing stateful,

concurrent networks . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 575
Jana Wagemaker, Nate Foster, Tobias Kappé, Dexter Kozen,
Jurriaan Rot, and Alexandra Silva

Author Index . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 603

 Categorical Foundations of Gradient-Based Learning

Geoffrey S. H. Cruttwell1 ( ) , Bruno Gavranović2 ( ) , Neil Ghani2 ( ) ,

Paul Wilson4 ( ) , and Fabio Zanasi4 ( )
1
Mount Allison University, Canada
2
University of Strathclyde, United Kingdom
3
University College London

Abstract. We propose a categorical semantics of gradient-based ma-

chine learning algorithms in terms of lenses, parametric maps, and re-
verse derivative categories. This foundation provides a powerful explana-
tory and unifying framework: it encompasses a variety of gradient descent
algorithms such as ADAM, AdaGrad, and Nesterov momentum, as well
as a variety of loss functions such as MSE and Softmax cross-entropy,
shedding new light on their similarities and differences. Our approach to
gradient-based learning has examples generalising beyond the familiar
continuous domains (modelled in categories of smooth maps) and can
be realized in the discrete setting of boolean circuits. Finally, we demon-
strate the practical significance of our framework with an implementation
in Python.

1 Introduction
The last decade has witnessed a surge of interest in machine learning, fuelled by
the numerous successes and applications that these methodologies have found in
many fields of science and technology. As machine learning techniques become
increasingly pervasive, algorithms and models become more sophisticated, posing
a significant challenge both to the software developers and the users that need to
interface, execute and maintain these systems. In spite of this rapidly evolving
picture, the formal analysis of many learning algorithms mostly takes place at a
heuristic level [41], or using definitions that fail to provide a general and scalable
framework for describing machine learning. Indeed, it is commonly acknowledged
through academia, industry, policy makers and funding agencies that there is a
pressing need for a unifying perspective, which can make this growing body of
work more systematic, rigorous, transparent and accessible both for users and
developers [2, 36].
Consider, for example, one of the most common machine learning scenar-
ios: supervised learning with a neural network. This technique trains the model
towards a certain task, e.g. the recognition of patterns in a data set (cf. Fig-
ure 1). There are several different ways of implementing this scenario. Typically,
at their core, there is a gradient update algorithm (often called the “optimiser”),
depending on a given loss function, which updates in steps the parameters of the
network, based on some learning rate controlling the “scaling” of the update. All
c The Author(s) 2022
I. Sergey (Ed.): ESOP 2022, LNCS 13240, pp. 1–28, 2022.
https://doi.org/10.1007/978-3-030-99336-8_1
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan
valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen
omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina
paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin
vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui
siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin tuli
vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista
maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat
keskenään sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen
miehellään ei ollut niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa
ystävissään nautti, tahi vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei
puhunut siitä miehelleen; mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli
häntä nyt säälimättömin silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen
mielensä masentui.

Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa

vaikutusvaltaa Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin
jatkanut herkän läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä,
ellei olisi sattunut muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän
taloudelliset olonsa ja hävitti heidän elämänsä epävarman
tasapainon.

Quivi trovammo Pluto il gran nemico…

Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan

leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui
Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin
kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen
sanat rahasta ja hän virkkoi:

— Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.

 Jacqueline ivaili häntä:

— Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa!

Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.

Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että

Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut
tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. Ja
kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-,
kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet,
mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen
toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat
sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline oli
alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan
kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi
töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan
unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka
saattoi sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä,
— ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta
joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys?
Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä
Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus
oli sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.

Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka

järjestämisestä oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta
ja rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet
sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut
ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty ja
kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, jota ei
voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat tutut kotiesineet
hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita huonekaluja ja
seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa muistoille.
Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois ajatuksista…
Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri onnettomuus leikata
poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen rakkauden aikaan!
Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä ja keskinäistä
vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta tulee ensimäisen
hellyyden jälkeen… Rahan saannin helppous oli lähentänyt
Jacquelinea Parisissa ja matkoilla — (sillä nyt, kun he olivat rikkaita,
matkustelivat he paljon) — erääseen ryhmään rikkaita ja
hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen
jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä.
Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin
hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton
vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi
vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi — että hänen
täytyi — olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset
velvollisuutensa; sellainen aurea mediocritas ei enää tyydyttänyt
häntä. Hän oli unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei
hän sitä enää ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli
uhrautunut rakkaudesta.

Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan.

Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei
ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen
elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt
siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt voi hän
sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei ole
vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, taide,
joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, taide,
jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan voimansa,
todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin
ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä,
— (ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten).
— Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä se
hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä
uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt
kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät
kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut
uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja
joka kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias
ja katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta
häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen
kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.

Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on

se hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja
kokonaan. Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen
uudistuminen hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista
rakastavat. Ja kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa
pitää tahtoaan ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy
huomispäivänä enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen,
joka häntä rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan
virrassaan. Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta
se on vaarallinen paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on
joutunut tähän kokeeseen. Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on
sopusointu niin herkkä, että toisessa osakkaassa tarvitaan
ainoastaan pieni muutos, ja kaikki tuhoutuu. Kuinka paljon
pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden saanti tai koko
ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä — tai
välinpitämätön — jaksaakseen sitä vastustaa.
 Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä
voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen
ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin he
tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan,
rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier sai turvaa
työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se aiheutunutkaan
innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut mitään
pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään
vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä,
puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys
kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen oli
mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta…
Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on
itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja
petollisinta, kun se on oman onnensa tavoittelemista… Hänen oli
mahdotonta suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän
päämaalia. Niinä hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli
hän koettanut ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se
ei onnistunut. Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman
vastenmielisiä; ne olivat sietämättömiä hänen hermoilleen.
Rauhoittaakseen omaatuntoaan oli hän yrittänyt pari kolme kertaa
jotain sellaista, joka muistutti hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.

— Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä
hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen.
Minulla ei ole siihen kutsumusta.

Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan

hänen entinen satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja
epämoralinen grisetti, joka oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen
todelliseen tunteeseen, mutta kun hän näki kärsimystä, niin hän
kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin hänestä eilen yhdentekevää tai
hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. Kaikkein vastenmielisimmätkään
tehtävät eivät silloin peloittaneet häntä: hän näytti päinvastoin
tuntevan omituista nautintoa saadessaan alistua askareihin, jotka
vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. Se oli hänessä aivan
tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä toimintatilaisuuden
kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, joka eli hänessä
ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan hänen
elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina
tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä
rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa oli
moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. — Sekä hyvyys
tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka oli
kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat vain
terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen
terveyskuurin jälkeen paremmin.

Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka

kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin
kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se,
ettei hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään
olevan oikeuden, — (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa,
eheää ja järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), — se, että toisilla
oli enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä
hirveimmältä. Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli
hänelle suorastaan hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta
sairaudelta. Koko hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän
periaatteen mukaiseksi. Nyt oli hänen oikea luonteensa päässyt
näkyviin niistä ihanteellisuuden verhoista, joihin hän neitseenä
häveliään arasti kietoutui. Kun reaktsioni entistä idealismia vastaan
oli tullut, näki hän kaiken aivan selvin ja kylmin silmin. Missään ei
ollut hänestä enää totuutta muuta kuin sikäli, sopiko se tai se seikka
hienon maailman mielipiteihin ja elämän mukavuuden vaatimuksiin.
Hän oli nyt joutunut äitinsä sielunkehitysasteelle: hänkin kävi
kirkossa ja rukoili säntillisesti ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt
enää tutkia, oliko tuo homma pohjaltaan totta: sillä hänellä oli
muuta, positivisempaa mietittävää; ja nyt ajatteli hän ivallisen
säälivästi sitä mystillistä kapinaa, johon hän oli lapsena noussut. —
Kuitenkaan ei hänen nykyinen positivinen järkensä ollut sen
enemmän todellisuuden mukaista kuin hänen entinen
ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. Hän ei ollut
enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.

Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa
itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään
kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta,
siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta onnea,
alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan
oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin
monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy
olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa
näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita
lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan
kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä
hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät
aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat
muita, tai etteivät rakasta muita, — ajattelevat alinomaa itseään,
sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan
onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät aina
tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren
kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja —
kärsivät… Heille pitäisi sanoa:
 — Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella,
kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!

Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki

heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät
pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee
hurjapäisiksi, täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen!
Jos heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he
sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman
kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana
ilveilynä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko

olla heitä surkuttelematta? — Jacqueline-raukka oli todellakin viaton,
yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka ei voinut
pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto oli hänet
tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa vastaan, ja
että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, täytyy
odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti
kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että
hän oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys
muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen
rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa.
Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista
asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies,
joka on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä
elämällään. Nainen ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä,
hän ei luo sitä. Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä
heittää uutta ravintoa; ne yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei
usko eikä rakasta, niin hän rappeutuu, — ainakin, jos hänellä ei ole
korkeinta hyvettä, tyyneyttä.
 Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi
perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella
yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen
uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden
aurinko sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää
hänestä hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla
kohoavilta; ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa:
mitä varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen
oli? Mitä petosta!… Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka
Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata
itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä
elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen
ilmakehässään, joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja
itsesäilytysvaisto pakotti hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään.
Hän koetti murskata tomuksi hänelle vastenmieliset uskot siinä
olennossa, jota hän yhä rakasti; hän käytti silloin kaikkia ironian ja
nautinnonhalun aseita; hän kietoi Olivierin himojensa ja
joutavanpäiväisten pikku huoltensa villiköynnöksiin. Hän koetti
muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi omasta itsestään…
hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä enää, mitä hän
olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut urallaan; hän ei
välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai väärässä: sillä hän
oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys eroittaa
lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. Olivier
tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti hän
parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin monet
muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, tuota
epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen
intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen,
hänen pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies
kaunistelee elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. — Kuitenkin
olivat Jacqueline ja Olivier parempia kuin enimmät muista
taistelevista. Sillä Olivier ei olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten
tuhannet muut miehet tekevät, antaen laiskuutensa,
turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa houkutella itseään
siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. Ja Jacqueline olisi
halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. Mutta sokeudessaan
koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin voimaa, vaikka se oli
hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen turvansa; ja
vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän
elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.

Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe
tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi ja
samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline
käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa.
Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin
närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet
sotkemaan ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan.
Millään hinnalla maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta.
Mutta hän ei saanut Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun
hän rakasti vaimoaan, oli hän heikko eikä voinut häntä kiusata.
Christophe näki, mikä Olivierilla oli ja että hän kärsi, ja niin ollen
auttoi hän Olivieria hänen ratkaistessaan, kumpiko heistä valita.
Christophe vetäytyi nimittäin itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti,
ettei hän kykenisi kuitenkaan auttamaan ystäväänsä, vaikka
pysyisikin hänen lähettyvillään: pikemminkin olisi hänestä ystävälle
pelkkää vahinkoa. Christophe alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla
hän voi erota ystävästään; ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo
kehnot syyt, aavistaen, että Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien
siitä tunnonvaivaa.
 Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli
vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä
nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.

Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen

ilman ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että
eroa kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta
tuli hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut
toisenlaiseen elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin
Olivierin asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä
kuvitella muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta
että hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä
loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo
kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta
täyteläiseksi: tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen
toimintaansa. Siitä saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier
Jeanninista, oli hän tottunut ajattelemaan hänen kanssaan,
yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ ei nyt yksinään riittänyt
täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli saanut tavakseen
sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, kun ystävä ei
ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin olisi menettänyt
tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä päästäkseen
ennalleen.

Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta

tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle
riittää.
 Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen
surun, ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä
iltana suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen
saakka ei rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa
vieraaksi. Nyt hän näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä
huomanneeksi; hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen
arkuus. Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli
saada tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan
isännän tehtäviä. Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin
täynnä hänen muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti,
hänen sanansa eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta
M:me Arnaud tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta
Christopheen hiukan surullisesta ja sanomatta hänelle:

— Te ette juuri enää tapaa toisianne?

Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä

lohduttelemaan; ja hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei
pitänyt siitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:

— Milloin vain halutaan.

Rouva punastui ja sanoi:

— Oh, en tahtonut tungetella.

Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:

— Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa

karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin… Ei,
me emme tapaa enää.

— Eikä hän teille kirjoita?

 — Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.

— Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.

Christophe nosti päänsä pystyyn.

— Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan

surullisia hetkiä.

M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:

— Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään

on?

Christophe vastasi:

— Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:

— Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen

ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen
onnellisempi.

— En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos

minä uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä
asiaa ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä
tekisi, olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana:
uhraus! Enpä ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään
ovat sotkeneet siihen jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä
surullisuutta, nuukkopäistä ja nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen
pitäisi olla ikävää ja kiusallista, muuten se ei ihmisistä ole
kelvollista… Jos uhraus on teistä surua eikä iloa, niin hitto vieköön,
älkää uhrautuko, te ette ole sen arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa
tai kunniaa saadakseen, vaan oman itsensä vuoksi. Jos ette tunne
onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa suolle! Te ette ansaitse
elämää.

M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen.

Yhtäkkiä hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:

— Hyvästi.

Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen

hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:

— Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan

itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.

M:me Arnaud vastasi:

— Ei, minä en voi… Kiitoksia teille…

Ja hän lähti.

Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei

antanut itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt
hänen luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä,
mutta hän pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka
tekisi hänet surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen,
arkipäiväinen elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei
sekään seikka, että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin
heitä. Hän tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua
johonkin erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.
 Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa:
harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli muuten
hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo nähdä
ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt ranskalaisiin
näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa ensi aikoinakaan.
Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista aiheista, jotka olivat
hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain psyko-fysiologiaa, oli
ranskalaisten teatterikielikin hänestä perin väärää, varsinkin
runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän proosansa kuin
runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen hengen
mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman
kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä.
Runouteen jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:

"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."

Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt

runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty,
matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta
jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen
enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan
pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen
mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet.
Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. "Ei
saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei
muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi."
Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot
kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin malleja.
Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin oman
teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut
näytelmänsä.
 Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti
Christophen mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise
Oudon. Häneen oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten.
Hänelläkin oli tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä;
enimmäkseen näytteli hän vartavasten hänelle valmistettuja
tuotteita; hänen melkoisen kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät
muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele d'Annunzio, Dumas nuorempi ja
Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein uusimpia ranskalaisia
kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina klassillisen heksametrinkin
Versailles-puistokujille ja heittäytyä Shakespearen kuvakoskiin. Mutta
niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, ja hänen yleisönsä vielä
vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli itseään, aina pelkkää
itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. Niin kauan kuin
yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta personastaan, ei
hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. Sinä päivänä, jona
huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä hän näytteli, yleisöstä
erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan nähdä häntä, sillä silloin
unohti usein itse näytelmät, jotka olivat monesti niin huonoja, että
hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja kaunistaa niitä omalla
elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, sen muodot, joissa
ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta liikuttavampaa
kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen profiili.

Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. Päinvastoin arkoja
parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, — jotka muistuttivat yhtä paljon
nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, mutta jalomuotoinen. Suu
kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan katkerat. Posket
piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä oli jotain liikuttavaa,
heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka oli itsepintainen. Ihon väri
kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan noita tuskille turtuneita; mutta
vasten tahtoaankin olivat ne niin läpikuultavat, että niiden alta näki
värisevän ihmissielun aivan kuin alastomana: sielun levinneenä joka
paikkaan ihon alle. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen
hienot, silmät sävyltään vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset,
kykenevät muuttumaan miltä vivahtaviksi hyvänsä, milloin
vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan silmät. Ja hän muistuttikin
kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen vivahti hänessä se, että
hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui puoliunessa; siitä
muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan valppaat ja
varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti julmansekaisia
välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja valehoikka;
hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, kädet
hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa koruttomasti ja
yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista
bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta
eleganssia, — siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan
aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili
kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt.

Christophe oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä
ihailtiin häntä raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja
häikäilemättömänä tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti
ääretön kunnianhimo, mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein
suorastaan ällistyttävä, väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos
jotakin ennenkuin hän pääsi nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi
kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen

Meudoniin Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea
avatessaan siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan
kiihtyneessä ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen
ilmestyminen oli hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen
selkänsä ja katsoi itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta
ikkunasta. Mutta Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan
muuttuneet piirteensä niin, että hän katsoi häneen katsomistaan,
naivin säälivästi ja häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja
singautti Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei
ymmärtänyt. Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi
toiseen vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi — kylläkin
myöhään — että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli
siitä sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan

asemalla paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä,
mitä siellä oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen
viereensä. Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

— Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli

pakottanut silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän
sanoi, että jos hän olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä
siirtynyt. Ivallinen hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

— Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan

minuun.

Christophe virkkoi:

— Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään… Te näytitte

minusta kärsivältä.
 — Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.

— Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun

esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?

— Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin

painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.

Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun

Christophe katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.

Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen.

Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan.
Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin
joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan.
Näyttelijätär sanoi hänelle:

— Tulkaa.

Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:

— Tänään se on minulle yhdentekevää.

He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin

vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä
ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa
toisiaan, lohduttaa…

— Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.

Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi

hymyillen:

— Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.

 Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen.
Kun hän sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili
hänen puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan
ajatteli ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe
vihoissaan paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois,
junan ollessa jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi
melkoisella vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja
sulki oven juuri kun juna syöksyi tunneliin.

— Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.

— Siitä minä vähät, vastasi Christophe.

Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.

— Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille

kärsimyksiä, kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin
epäillään. Se on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.

Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski

hansikkaaseen verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui
hänelle kauniisti, mainiten häntä nimeltä.

— Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.

— Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette nyt

muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä
tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt.
Lyödään kämmentä! Sovitaan pois.

He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti.

Näyttelijätär sanoi:
 — Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut
ihmisistä sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.

— Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi

Christophe.
Mutta minä luotan heihin aina.

— Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.

Christophe purskahti nauruun:

— Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta

se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita,
kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka
karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.

— Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.

— Ja te, te nainen,

— Se ei ole paljoa, se.

— Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!

Françoise nauroi ja toisti:

— Se juuri! Mutta mitä maailma tekee sille juuri?

— Täytyy puolustaa itseään.

— Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.

— Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.

 — Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On
olemassa liika, joka kuivettaa sielun.

Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti,

millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan…

— Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta…

— En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette

hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään.
Sillä te ette voi tietää… Kiitän teitä.

Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen

osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.

Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan

Christophen ovikelloa.

— Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua

kanssanne.
Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.

Hän asettui istumaan.

— Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.

Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:

— Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten

sanoi
Françoise hymyillen:

— Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.

 Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.

— Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.

Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi

Louisen valokuvan:

— Tuossa on äiti? kysyi hän.

— Niin.

Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.

— Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.

— Oi, hän on jo kuollut.

— Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.

— Niin; entä teillä?

Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.

— Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä… Jotain omasta

elämästänne…

— Mitä te siitä?

— Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut

kertoa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären
kysymyksiin, sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan,
Christophe kertoi eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia,
ystävyystarinansa Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä.
Näyttelijätär kuunteli säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?…
Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi
tuntia!… Anteeksi… Mikä lepo tämä oli minulle!…

Hän lisäsi:

— Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin… En usein…

Vain joskus… Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä
ikävystyttää, hukata aikaanne… Ainoastaan minutti joskus, silloin
tällöin…

— Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.

— Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta

parempi…

Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.

Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli

vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin
Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä
kieltänyt.

Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä,

niin hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana,
hän voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa
oli kovin muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja
terävä katseensa, joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti
hän tosiaankin ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi
Christophea istumaan vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän
välinpitämättömästi, ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin
Christophe heltyi aivan huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili
häntä. Christophe moitti, ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle
mitään:

— Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!

— Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.

— Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, hiukan

surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko
sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt
siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä en
pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla
rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon
olla yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.

— Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.

— Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan

ei ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut…
Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi.
Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia,
ulkokullattujen vaikeroimista… Ei. Parempi on kuolla yksin.

— Te olette hyvin resigneerattu!

— Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä

kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa
kärsimyksiä.

Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa,

eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen
teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, — hölmöjä, — mutta
avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).

— Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas

sairas.

— No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi

häneen säälivästi hymyillen:

— Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?

Christophe sanoi:

— Anteeksi, anteeksi… Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä

tulen!
Minä häpeän itseäni… Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin…

Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten.

Näyttelijätär nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään
päähän:

— Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät
jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni
märäksi.

— Annatteko anteeksi?

— Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.

Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän

teki, väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.

Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla

viikolla. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä
sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa
taas pahalla tuulellaan. — Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti hän
Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi
näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain
loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa
nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin
koskaan ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut
sietää ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin,
samoin kuin muitakin.

— Entä tänään?

— Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi,

minä olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni,
— kuten esimerkiksi teille.

— Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.

— Te olette kuolemaanne saakka sitä.

He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät

olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva
sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen
ilmaisi Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän
inhosi, mutta joka silti piti häntä pauloissaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan

käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta
hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin
näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä
häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä:
Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin
Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan…

Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä

iltana, ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa
hänen piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä
kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan sinne
tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän aikoi
ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää
iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä
Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.

Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan

nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan
kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa,
he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti.
Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän
pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli
vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa;
hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin
silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli
kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja
hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen;
hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa
itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan.
Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi
itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli
niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän
ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran
hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän
yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi niin;