Experience Seamless Full Ebook Downloads for Every Genre at ebookmeta.

com

Essentials of Compilation An Incremental Approach

in Python 1st Edition Jeremy G. Siek

https://ebookmeta.com/product/essentials-of-compilation-an-
incremental-approach-in-python-1st-edition-jeremy-g-siek/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

Essentials of Compilation
Essentials of Compilation
An Incremental Approach in Python

Jeremy G. Siek

The MIT Press

Cambridge, Massachusetts
London, England
© 2023 Jeremy G. Siek

This work is subject to a Creative Commons CC-BY-ND-NC license.

Subject to such license, all rights are reserved.

The MIT Press would like to thank the anonymous peer reviewers who provided comments on
drafts of this book. The generous work of academic experts is essential for establishing the
authority and quality of our publications. We acknowledge with gratitude the contributions of
these otherwise uncredited readers.

This book was set in Times LT Std Roman by the author. Printed and bound in the United
States of America.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Siek, Jeremy, author.

Title: Essentials of compilation : an incremental approach in Python / Jeremy G. Siek.
Description: Cambridge, Massachusetts : The MIT Press, [2023] | Includes bibliographical
references and index.
Identifiers: LCCN 2022043053 (print) | LCCN 2022043054 (ebook) | ISBN 9780262048248 |
ISBN 9780262375542 (epub) | ISBN 9780262375559 (pdf)
Subjects: LCSH: Compilers (Computer programs) | Python (Computer program language) |
Programming languages (Electronic computers) | Computer programming.
Classification: LCC QA76.76.C65 S54 2023 (print) | LCC QA76.76.C65 (ebook) | DDC
005.4/53–dc23/eng/20221117
LC record available at https://lccn.loc.gov/2022043053
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2022043054

10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
This book is dedicated to Katie, my partner in everything, my children, who grew
up during the writing of this book, and the programming language students at
Indiana University, whose thoughtful questions made this a better book.
Contents

Preface xi

1 Preliminaries 1
1.1 Abstract Syntax Trees 1
1.2 Grammars 3
1.3 Pattern Matching 5
1.4 Recursive Functions 6
1.5 Interpreters 8
1.6 Example Compiler: A Partial Evaluator 10

2 Integers and Variables 13

2.1 The LVar Language 13
2.2 The x86Int Assembly Language 16
2.3 Planning the Trip to x86 21
2.4 Remove Complex Operands 23
2.5 Select Instructions 25
2.6 Assign Homes 26
2.7 Patch Instructions 27
2.8 Generate Prelude and Conclusion 27
2.9 Challenge: Partial Evaluator for LVar 28

3 Parsing 29
3.1 Lexical Analysis and Regular Expressions 29
3.2 Grammars and Parse Trees 31
3.3 Ambiguous Grammars 33
3.4 From Parse Trees to Abstract Syntax Trees 34
3.5 Earley’s Algorithm 36
3.6 The LALR(1) Algorithm 40
3.7 Further Reading 43

4 Register Allocation 45
4.1 Registers and Calling Conventions 46
4.2 Liveness Analysis 49
4.3 Build the Interference Graph 51
viii Contents

4.4 Graph Coloring via Sudoku 52

4.5 Patch Instructions 58
4.6 Generate Prelude and Conclusion 58
4.7 Challenge: Move Biasing 59
4.8 Further Reading 62

5 Booleans and Conditionals 65

5.1 The LIf Language 66
5.2 Type Checking LIf Programs 66
5.3 The CIf Intermediate Language 72
5.4 The x86If Language 72
5.5 Shrink the LIf Language 75
5.6 Remove Complex Operands 75
5.7 Explicate Control 76
5.8 Select Instructions 82
5.9 Register Allocation 83
5.10 Patch Instructions 84
5.11 Generate Prelude and Conclusion 84
5.12 Challenge: Optimize Blocks and Remove Jumps 85
5.13 Further Reading 88

6 Loops and Dataflow Analysis 91

6.1 The LWhile Language 91
6.2 Cyclic Control Flow and Dataflow Analysis 91
6.3 Remove Complex Operands 96
6.4 Explicate Control 96
6.5 Register Allocation 96

7 Tuples and Garbage Collection 99

7.1 The LTup Language 99
7.2 Garbage Collection 102
7.3 Expose Allocation 109
7.4 Remove Complex Operands 110
7.5 Explicate Control and the CTup Language 110
7.6 Select Instructions and the x86Global Language 111
7.7 Register Allocation 116
7.8 Generate Prelude and Conclusion 116
7.9 Challenge: Arrays 118
7.10 Further Reading 123

8 Functions 125
8.1 The LFun Language 125
8.2 Functions in x86 130
8.3 Shrink LFun 133
8.4 Reveal Functions and the LFunRef Language 133
Contents ix

8.5 Limit Functions 133

8.6 Remove Complex Operands 134
8.7 Explicate Control and the CFun Language 135
8.8 Select Instructions and the x86Def
callq∗ Language 136
8.9 Register Allocation 138
8.10 Patch Instructions 139
8.11 Generate Prelude and Conclusion 139
8.12 An Example Translation 141

9 Lexically Scoped Functions 143

9.1 The Lλ Language 145
9.2 Assignment and Lexically Scoped Functions 150
9.3 Uniquify Variables 151
9.4 Assignment Conversion 151
9.5 Closure Conversion 153
9.6 Expose Allocation 156
9.7 Explicate Control and CClos 156
9.8 Select Instructions 157
9.9 Challenge: Optimize Closures 158
9.10 Further Reading 160

10 Dynamic Typing 161

10.1 The LDyn Language 161
10.2 Representation of Tagged Values 165
10.3 The LAny Language 166
10.4 Cast Insertion: Compiling LDyn to LAny 170
10.5 Reveal Casts 170
10.6 Assignment Conversion 171
10.7 Closure Conversion 171
10.8 Remove Complex Operands 172
10.9 Explicate Control and CAny 172
10.10 Select Instructions 172
10.11 Register Allocation for LAny 174

11 Gradual Typing 177

11.1 Type Checking L? 177
11.2 Interpreting LCast 183
11.3 Overload Resolution 184
11.4 Cast Insertion 185
11.5 Lower Casts 187
11.6 Differentiate Proxies 188
11.7 Reveal Casts 190
11.8 Closure Conversion 191
11.9 Select Instructions 191
11.10 Further Reading 193
x Contents

12 Generics 195
12.1 Compiling Generics 201
12.2 Resolve Instantiation 202
12.3 Erase Generic Types 202

A Appendix 207
A.1 x86 Instruction Set Quick Reference 207

References 209
Index 217
Preface

There is a magical moment when a programmer presses the run button and the
software begins to execute. Somehow a program written in a high-level language is
running on a computer that is capable only of shuffling bits. Here we reveal the wiz-
ardry that makes that moment possible. Beginning with the groundbreaking work
of Backus and colleagues in the 1950s, computer scientists developed techniques
for constructing programs called compilers that automatically translate high-level
programs into machine code.
We take you on a journey through constructing your own compiler for a small
but powerful language. Along the way we explain the essential concepts, algorithms,
and data structures that underlie compilers. We develop your understanding of how
programs are mapped onto computer hardware, which is helpful in reasoning about
properties at the junction of hardware and software, such as execution time, soft-
ware errors, and security vulnerabilities. For those interested in pursuing compiler
construction as a career, our goal is to provide a stepping-stone to advanced topics
such as just-in-time compilation, program analysis, and program optimization. For
those interested in designing and implementing programming languages, we connect
language design choices to their impact on the compiler and the generated code.
A compiler is typically organized as a sequence of stages that progressively trans-
late a program to the code that runs on hardware. We take this approach to the
extreme by partitioning our compiler into a large number of nanopasses, each of
which performs a single task. This enables the testing of each pass in isolation and
focuses our attention, making the compiler far easier to understand.
The most familiar approach to describing compilers is to dedicate each chapter
to one pass. The problem with that approach is that it obfuscates how language
features motivate design choices in a compiler. We instead take an incremental
approach in which we build a complete compiler in each chapter, starting with
a small input language that includes only arithmetic and variables. We add new
language features in subsequent chapters, extending the compiler as necessary.
Our choice of language features is designed to elicit fundamental concepts and
algorithms used in compilers.
• We begin with integer arithmetic and local variables in chapters 1 and 2, where
we introduce the fundamental tools of compiler construction: abstract syntax trees
and recursive functions.
xii Preface

• In chapter 3 we learn how to use the Lark parser framework to create a parser
for the language of integer arithmetic and local variables. We learn about the
parsing algorithms inside Lark, including Earley and LALR(1).
• In chapter 4 we apply graph coloring to assign variables to machine registers.
• Chapter 5 adds conditional expressions, which motivates an elegant recursive
algorithm for translating them into conditional goto statements.
• Chapter 6 adds loops. This elicits the need for dataflow analysis in the register
allocator.
• Chapter 7 adds heap-allocated tuples, motivating garbage collection.
• Chapter 8 adds functions as first-class values without lexical scoping, similar to
functions in the C programming language (Kernighan and Ritchie 1988). The
reader learns about the procedure call stack and calling conventions and how
they interact with register allocation and garbage collection. The chapter also
describes how to generate efficient tail calls.
• Chapter 9 adds anonymous functions with lexical scoping, that is, lambda
expressions. The reader learns about closure conversion, in which lambdas are
translated into a combination of functions and tuples.
• Chapter 10 adds dynamic typing. Prior to this point the input languages are
statically typed. The reader extends the statically typed language with an Any
type that serves as a target for compiling the dynamically typed language.
• Chapter 11 uses the Any type introduced in chapter 10 to implement a gradually
typed language in which different regions of a program may be static or dynami-
cally typed. The reader implements runtime support for proxies that allow values
to safely move between regions.
• Chapter 12 adds generics with autoboxing, leveraging the Any type and type
casts developed in chapters 10 and 11.
There are many language features that we do not include. Our choices balance the
incidental complexity of a feature versus the fundamental concepts that it exposes.
For example, we include tuples and not records because although they both elicit the
study of heap allocation and garbage collection, records come with more incidental
complexity.
Since 2009, drafts of this book have served as the textbook for sixteen-week
compiler courses for upper-level undergraduates and first-year graduate students at
the University of Colorado and Indiana University. Students come into the course
having learned the basics of programming, data structures and algorithms, and
discrete mathematics. At the beginning of the course, students form groups of two
to four people. The groups complete approximately one chapter every two weeks,
starting with chapter 2 and including chapters according to the students interests
while respecting the dependencies between chapters shown in figure 0.1. Chapter 8
(functions) depends on chapter 7 (tuples) only in the implementation of efficient
tail calls. The last two weeks of the course involve a final project in which students
design and implement a compiler extension of their choosing. The last few chapters
can be used in support of these projects. Many chapters include a challenge problem
that we assign to the graduate students.
Preface xiii

Ch. 1 Preliminaries Ch. 2 Variables Ch. 3 Parsing

Ch. 4 Registers Ch. 5 Conditionals Ch. 6 Loops

Ch. 8 Functions Ch. 7 Tuples Ch. 10 Dynamic

Ch. 9 Lambda Ch. 11 Gradual Typing Ch. 12 Generics

Figure 0.1
Diagram of chapter dependencies.

For compiler courses at universities on the quarter system (about ten weeks in
length), we recommend completing the course through chapter 7 or chapter 8 and
providing some scaffolding code to the students for each compiler pass. The course
can be adapted to emphasize functional languages by skipping chapter 6 (loops)
and including chapter 9 (lambda). The course can be adapted to dynamically typed
languages by including chapter 10.
This book has been used in compiler courses at California Polytechnic State Uni-
versity, Portland State University, Rose–Hulman Institute of Technology, University
of Freiburg, University of Massachusetts Lowell, and the University of Vermont.
This edition of the book uses Python both for the implementation of the compiler
and for the input language, so the reader should be proficient with Python. There
are many excellent resources for learning Python (Lutz 2013; Barry 2016; Sweigart
2019; Matthes 2019).The support code for this book is in the GitHub repository at
the following location:
https://github.com/IUCompilerCourse/

The compiler targets x86 assembly language (Intel 2015), so it is helpful but
not necessary for the reader to have taken a computer systems course (Bryant
and O’Hallaron 2010). We introduce the parts of x86-64 assembly language that
are needed in the compiler. We follow the System V calling conventions (Bryant
and O’Hallaron 2005; Matz et al. 2013), so the assembly code that we gener-
ate works with the runtime system (written in C) when it is compiled using the
GNU C compiler (gcc) on Linux and MacOS operating systems on Intel hardware.
On the Windows operating system, gcc uses the Microsoft x64 calling conven-
tion (Microsoft 2018, 2020). So the assembly code that we generate does not work
with the runtime system on Windows. One workaround is to use a virtual machine
with Linux as the guest operating system.
xiv Preface

Acknowledgments

The tradition of compiler construction at Indiana University goes back to research

and courses on programming languages by Daniel Friedman in the 1970s and 1980s.
One of his students, Kent Dybvig, implemented Chez Scheme (Dybvig 2006), an
efficient, production-quality compiler for Scheme. Throughout the 1990s and 2000s,
Dybvig taught the compiler course and continued the development of Chez Scheme.
The compiler course evolved to incorporate novel pedagogical ideas while also
including elements of real-world compilers. One of Friedman’s ideas was to split
the compiler into many small passes. Another idea, called “the game,” was to test
the code generated by each pass using interpreters.
Dybvig, with help from his students Dipanwita Sarkar and Andrew Keep, devel-
oped infrastructure to support this approach and evolved the course to use even
smaller nanopasses (Sarkar, Waddell, and Dybvig 2004; Keep 2012). Many of the
compiler design decisions in this book are inspired by the assignment descriptions
of Dybvig and Keep (2010). In the mid 2000s, a student of Dybvig named Abdu-
laziz Ghuloum observed that the front-to-back organization of the course made it
difficult for students to understand the rationale for the compiler design. Ghuloum
proposed the incremental approach (Ghuloum 2006) on which this book is based.
I thank the many students who served as teaching assistants for the compiler
course at IU including Carl Factora, Ryan Scott, Cameron Swords, and Chris
Wailes. I thank Andre Kuhlenschmidt for work on the garbage collector and x86
interpreter, Michael Vollmer for work on efficient tail calls, and Michael Vitousek
for help with the first offering of the incremental compiler course at IU.
I thank professors Bor-Yuh Chang, John Clements, Jay McCarthy, Joseph Near,
Ryan Newton, Nate Nystrom, Peter Thiemann, Andrew Tolmach, and Michael
Wollowski for teaching courses based on drafts of this book and for their feedback.
I thank the National Science Foundation for the grants that helped to support this
work: Grant Numbers 1518844, 1763922, and 1814460.
I thank Ronald Garcia for helping me survive Dybvig’s compiler course in the
early 2000s and especially for finding the bug that sent our garbage collector on a
wild goose chase!

Jeremy G. Siek
Bloomington, Indiana
 Preliminaries
1

In this chapter we introduce the basic tools needed to implement a compiler. Pro-
grams are typically input by a programmer as text, that is, a sequence of characters.
The program-as-text representation is called concrete syntax. We use concrete syn-
tax to concisely write down and talk about programs. Inside the compiler, we use
abstract syntax trees (ASTs) to represent programs in a way that efficiently sup-
ports the operations that the compiler needs to perform. The process of translating
concrete syntax to abstract syntax is called parsing and is studied in chapter 3. For
now we use the parse function in Python’s ast module to translate from concrete
to abstract syntax.
ASTs can be represented inside the compiler in many different ways, depending
on the programming language used to write the compiler. We use Python classes
and objects to represent ASTs, especially the classes defined in the standard ast
module for the Python source language. We use grammars to define the abstract
syntax of programming languages (section 1.2) and pattern matching to inspect
individual nodes in an AST (section 1.3). We use recursive functions to construct
and deconstruct ASTs (section 1.4). This chapter provides a brief introduction to
these components.

1.1 Abstract Syntax Trees

Compilers use abstract syntax trees to represent programs because they often need
to ask questions such as, for a given part of a program, what kind of language feature
is it? What are its subparts? Consider the program on the left and the diagram
of its AST on the right (1.1). This program is an addition operation that has two
subparts, a input operation and a negation. The negation has another subpart, the
integer constant 8. By using a tree to represent the program, we can easily follow
the links to go from one part of a program to its subparts.

input_int() + -8 input_int() -

8 (1.1)
Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents
ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi
viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se
sanoo toverilleen, että:

— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta

tännekkii tirraus oikein selevee vettä.

Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies

hevojse' uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin
pikkuinen järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että
»tuohon kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä
olin yhä epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on
muuta kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura.
Mihinkäs tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän
panet? Eivät kyllä radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole
suuruudella pilattuja, mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.

Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle

menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi
huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä
ne vaan tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä
kevät myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.

Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat

sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi,
joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus
olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se
jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että
muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät
virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi
seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet
matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he
ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista,
tässä on juuri pieti pöydässä!

Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja

pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi
sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin
kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen
hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta
kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan,
ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino
karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys.
Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan
rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne
suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja
puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut
yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa
saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten
valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa
suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja —
katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin
kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta
sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin.

Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin

joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei
olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä
katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta —
nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja
synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä
tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on
keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita
kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla —
pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on
suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja
Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin
iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää
olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on
jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät
kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja
menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan
ulospäin nähtävissä.

Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista.

Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla
kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa
vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan
hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard
Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl
Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät
— ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt
kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä
eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa.
Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen
herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan
arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti
näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun
yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin
presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla
alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten
erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.
 Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan
naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä
ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried
Keller!

Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka

tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin
hissupäiten, vieraan silmältä piilossa.

Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut

hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan
laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä
saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen
pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan
määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin
pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi.
Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa
näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa
toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa
siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin.

Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle

rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa,
jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon
japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan
sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu
keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla
rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa
asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja
»Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi
yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä
täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole
rahoja.

Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa.

Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut
senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei
olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on
siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä
kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee
riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä
pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle
ja saat virkistävän vesituikun.

Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven

niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien
suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa,
nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on
tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on
tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta
ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä,
semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei
näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola
todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä
kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää
pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä
auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle
unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja
tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi!

Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se

nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja
minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen
paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan…

Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä he

eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä
kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin
laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun
huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa
allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin
(lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin
minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen
ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30
centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi
hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni
nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään.
No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.

Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St.

Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen
kesäiseen päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie
viljeltyjä maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on.
Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen
tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon
junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita
ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen
jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin
ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa
yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja
jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.
 Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on
kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä
sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat
kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää
laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin
majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta
— ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti
elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi
ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja
on aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.

Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen

totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää
vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa.
Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis ja
maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta
toimeentulo on työn… takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin,
vaikka ei vallan paratiisissa eletä.

Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä

seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset
laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan täällä
yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta, huimaavien
rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen tukevalta.
Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa
lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.

Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä,

ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen
alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.
 Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista
kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille
Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?

Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias

ylä- kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas
mennessä on vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät
jarrut pitää olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin
tunnettuja venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme
vieraillessaan mennä viuhottivat aseman ohitse.

Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja

paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot
käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin
ahdistetummiksi ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika
ihmisasuntojen välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?

Selvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä

on italialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen
puumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan.

Ennen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen,

suorastaan valloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut
samannimisen järven rannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja
valtavaa seutua vartavasten näytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa
sen poikkikin ja sitten taas seuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi
mieli jäädä, mutta luin juuri lehdestä, että Belgian kruununprinssi on
asettunut sinne muutamiksi päiviksi: mitäpä ne siellä kahdella
hienolla herralla…
IV.

POHJOIS-ITALIA. MILANO JA GENOVA.

Ja nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen

maan portilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo
useamman vuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin
kädessä ja odottaa, mitä tuleman pitää.

»Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen

junailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että
Chiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä
lempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja
heidät kuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m.
tehdään perinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla.
»Paha mies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään
laukkuja sen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä
lukuunottamatta, jotka vain kohteliaasti kysyivät, onko mitään
tullattavaa —, käänteleehän hiukan päällisin puolin, lyö leimansa
kylkeen ja antaa mennä edelleen. Passintarkastus toisessa
huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja »kujanjuoksu» päättyy
pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa matkaansa Milanoon
asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen Mussolinin eli
Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä
mukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa)
tarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen
niin perusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä.

Matka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka

eteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen,
kiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No,
mitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut
tinanappi raiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus
särkyi kokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä
selviydytään sentään pian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen
tappelu. Yleensä täytyy myöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin
ja täsmällisesti.

Mutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on

tavallisesti sietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan
pelottavan likainen, toinen sentään menettelee, mutta on
muistettava pitää huoli paikastaan. Me lähdemme viipurilaisen
Juhkomin kanssa katselemaan hiukan ympäristöä toisellakin puolelta,
ja vaikka me olemme jättäneet paikoillemme selvät merkit
»omistusoikeudestamme», huomaamme palatessamme suureksi
kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä. Näillä naapureilla ei
näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla hyvin ymmärretyistä
paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee makaroonin
popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan varsin
kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien on
luovutettava paikat takaisin.

Matkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia

Venäjän rautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina
paikkoja vallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja
muita myttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne,
tunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä.
Sellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti
makuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa
herroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että
juomarahoihin asianomaisille.

Järjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä.

Seinällä on taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta
jokainen sauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin
suomennettava: Vietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen
tupruttelemista voi ymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen
Suomen rautateitten sylkikupin laidasta: S.V.R. = syle viereen
reilust'.

Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin

pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi.
Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset
ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla
asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla pyyhit
hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos jaksat
urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa lopulta.
Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi näytät
jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman ulkokäytävään.
Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole onnistunut sinusta
repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt koetetaan se toimitus
suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä tarraavat
matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin paikkoihin
hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten, jos sinulla
on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla äänellä.
Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu ottaa sinut
hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän tai
vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät tavarasi
sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän kyllä
toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin
siedettävään paikkaan.

Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei

minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.

Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut

asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime
aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä
nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka
on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin
ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein
pääsi yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä
seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen
sortoajan muistomerkkejä, varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen
lujasti piirretty milanolaisten muistiin: monien muistomerkkien lisäksi
seisoo hänen marmorinen kuvansa yksinpä milanolaisten ylpeyden,
tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien joukossa.

Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin

italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten
europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä
näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset.
Lähdepähän nyt illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi
ensimmäisessä kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä,
kuten turkulainen sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset
pahoja juoppoja olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa
syntymähumalassa. Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai
»rosentteja» ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja
jos joku rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi
laulaa hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin
kovaäänisemmästä puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin
esivalta avuksi ja usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten
mielestä sen sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen
aikaisemmin maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta
iltasella, mutta italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei
joisi muuta kuin pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on
kaikkialla, menitpä minkä luokan ravintolaan hyvänsä.

Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle

touhuinen mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä:
Espresso! Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista,
vieläkin kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee
edelleen vielä jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä,
monihanainen pihisevä ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen
kanssa emme oikein tahdo päästä selville, mitä se merkitsee tämä
ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin me sovimme, että minä kiljaisen
kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa nyt sen pahemmin käyne. Minä
kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että en vain jäisi positiivareita
huonommaksi, ja kajautan: Espresso! Mielestäni ei huuto ohutkaan
aivan turhanpäiväinen, sen johdosta olisi minut karkoitettu
suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi. Lähellä seisova viinurikin
katselee minua syvällä kunnioituksella, ennenkuin itse mölähtää
samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna pari kertaa, minkä
jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen pikeä ja lasi
vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville, mutta se oli sellaista
»eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt me kaikessa
tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää mustaa
pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta
kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat
mustuneet? Ei olisi ihmekään!

Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne

outokin löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan
ulkoilmaravintoloita: jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja
tuoleja. Italialaisella on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan.
Sen lisäksi näyttää hän mieluummin käyvän kauppaa kuin
harrastavan tavallisia ammatteja. Melkein kaikki myyvät jotakin
toiselleen ja ennen muuta tietysti ulkomaalaiselle matkustajalle, joka
saa kestää tuontuostakin ankaraa piiritystä. Ja italialainen taitaa aina
jotakin eurooppalaista kieltä sen verran, että osaa tavaraansa
tarjota. Siihen kauppasaksan kielitaito kyllä loppuukin, mutta
kauppa-asiansa toimittaa hän useimmiten vallan loisteliaasti.
Liikeasioissaan muistuttaa hän juutalaista: hintaa määrätään
rotevasti, mutta viisainta on tarjota heti korkeintaan kolmas osa,
tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä tietenkin koskee pienten muisto-
ja koruesineitten kauppiaita, kaupoissa on hiukan kiinteämmät
hinnat, ja ne ovat auki melkein koko vuorokauden.

Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan

kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut
matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin
sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen
kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein
miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä
ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen. Miksi
lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka
kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.
 Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja
lepopaikkoja väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan
hämärryttyä tahdo millään ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä
jokaisella penkillä, jos sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä
ja autuaallisessa syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei
mene pakkautumaan puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään.
Milanolaiset lempivät eivät näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen
pois makeat toistensa huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai
pensas, niin jo ollaan sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla
niinkuin jänikset, että kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa
hyvässäkin turvassa. Se vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää
tai päät ovat parhaiten näkyvissä.

Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla

näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään
hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia,
kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia
laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen
pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri sen
verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat
nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset,
jotka sanoivat että naturalia non sunt turpia (luonnollinen ei ole
häpeällistä).

Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja, niin

minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon
goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät
maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista
kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät
niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat
häärineet sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista,
kirjastoista, jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio
Emanuelen Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä
kaikkea minun pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan
niistä, koska sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja
minä olen vain tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä
taiteen suuruuden edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon.
Italian kaupungeilla tarjota.

Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on

huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis
mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on
lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin
vertauskuvallista?

Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua

suomalaisista matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin
lähimmäisensä heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin
suuri, enkähän minä mainitse mitään nimiä.

Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:

Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli

hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka
näytti ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se
Helsingistä, tuttu mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan
oikein.

— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä

mailla?

Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja

silmänluomet lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:
 — Piiiiiiiiiiii… siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.

Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä ollut

jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi
mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme
kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä
hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus
tämä oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin
selvisi, että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen,
joka oli mennyt asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja
jättänyt hänet pylvään varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut
antanut yhtään varoitusta ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä
lähtenyt liikkeelle siitä paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä
takana olisi ollut tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä
kieltolakimaan kansalaisilla ja me tuotamme välistä kunniaa
maallemme — ainakin erikoisuuksillamme. Tuskinpa Italiaan on
mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.

Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta

Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän
kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia,
sanoi hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja
heräsin Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo,
sattuuhan sitä!

*****

Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi

käsitäkään muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä
tietäisivät siitä päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on
suu poikki. Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta
mitä vielä. Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on
aikaisemmin kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle
(päällikölle) sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi
katkaisi kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja
maa viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten
jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki
samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa
kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen
ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä
—, milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas
huikea läjä kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta.
Enempiä merkkejä diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan.
Hyvin harvoin sattuu silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin
tunnus, muualla kuin v. 1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.

Ja sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä

kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista
vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän vielä
talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion
kuumuutta?

Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa

renessanssipalatseja ja yritämme olla kauheasti ihastuneita
näkemäämme, mutta välillä aina sade lorauttaa niskaamme sellaisen
vesipitoisuuden, että renessanssikin rupeaa kyllästyttämään. Sitten
tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo olla vakituinen kumppali. Ei tässä
kyllä mitään materialisteja olla, mutta sentään rukiisen leivän
ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla ja makaroonit, joita
viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta kuin solmu
hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.
 Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla
ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten vasta
laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää
valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi
huomeneksi. Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä
kuuluisa kuin renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin
on verraten korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä
on pyykkiä kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee,
mutta harvinainen ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.

Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja

myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja
roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja
kerkeää siinä tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran
pataluhaksi. Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän
makkaran ja pyydän leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan
kädet eivät ole juuri äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä
panen liikkeelle kaiken italian kielen taitoni saadakseni hänet
ymmärtämään, että pitäisi kosketella palasia jollakin muulla kuin
sormillaan. Eukko käsittää minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä
epäilevän hänen tavaransa makua, ja sulloo samassa suuni täyteen
makkaraa. Ennenkuin minä saan sen purruksi ja niellyksi, on hän jo
laittanut paketinkin valmiiksi, joten pitemmät vastaväitteet aivan
itsestään raukeavat. Ja syötypähän on sekin makkara, eikä olla tultu
tuon kummemmaksi.

Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta

syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa
mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän
iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin,
jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä»,
vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään
katsomaan.

Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen

kilometriin, ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja
taitaa olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen
kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen
lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska
ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen
kehinkakon kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia,
minkä me suoritamme nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee.
Me joudumme hissiin, joka vie meidät oikotietä maan lävitse
korkealle kukkulalle, joka on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei
Genovevaa, kuten viipurilainen pahuuksissaan pakkaa vääntämään).

Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova.

Sillä on uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se
säilyttää menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin,
kuin saituri. Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi,
mutta minusta se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin
Milano. Eikä kai italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.

Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla

asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin
puistoihin, joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat
pieluksenaan. Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne
tuontuostakin makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.
V.

IKUINEN KAUPUNKI.

Genovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee liika-

asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman
kilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna
varsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan.
Rata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin
keimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja
lumoavia merimaisemia.

Meillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta

koska ilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi
Roomaan, pyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä
junasta, joten nyt sitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus.

Juuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin.

Sysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet
matkustajan jo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien
armeija, jota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on
helpompi taistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen.
Hotellien palvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan
yksinäinen, aivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että
saa lopulta matkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman
läheiseen täyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi.
No, mitäpä tässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys
maksoikin kaksikymmentä liiraa.

Huone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa

kuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä
viileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen
mielestä täysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään
höykösen pölähtävää.

Avaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä

on näköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan
katuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan iloinen
pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin satutte
olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä ennen
kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä isäntäväelle!
Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa muistossa. Niin,
ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta kuin onnea
matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu roomalaisessa
kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin!

Tietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä.

Siellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan
ottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa
pidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on
oikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin
kantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka
minä sitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan.
Muuten luvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin
»pinhuusiin» joutuisi.

Roomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu

sentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos
aiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen
puuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys.
Sinä alat uskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa.
Parasta on siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin
»excursioneihin». Minä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä
ollenkaan kadu kauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään
minulta nimenomaan, olenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä
omallatunnolla ja aivan italialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä,
kyllä, kyllä). Välimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan
autoilla, ja samalla sinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan
kätevyyttä. Minusta näyttää, ettei täällä ole minkäänlaista
liikennejärjestystä, vaan saa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen
vapaaseen reikään. Ja siinä ne pojat vain pyörittelevät autojaan
yhdellä kädellä — väliin parilla sormellakin — vilkkaan katuliikenteen
lomassa. Alussa sinusta näyttää tämä meno hiukan hirveältä, mutta
pian luovutat kalliin persoonasi aivan rauhallisena Massimon tai
Giulion huostaan. Meillä Suomessakin alkaa olla autoilijoita paljon
enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että se on sellaista laiskan virkaa.
Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka tuskin ovat erikoisen ihastuneita
työhön, antautuvat tähän ammattiin niin perusteellisesti. Sitäpaitsi
auton tratin kääntelemisessä on jotain samanlaista kuin posetiivin
vääntämisessä, mikä seikka myöskin puolestaan selittänee
masssimoitten ja giulioitten taitavuuden. Luontohan meissä kaikissa
puhuu.
 Kiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee
retkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on
vanha ukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina
sateenvarjo mukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja
taivas on oikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa
innostunut, vaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin
ehkä yksityisenä oppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua
niitten leivissä. Hän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan
murteellista ja vähän sopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta
silti täysin ymmärrettävää saksaansa. Kirkoissa madaltaa hän
ääntään ja vaipuu eräänlaiseen hartauteen, mutta ei sentään unohda
kehoittaa antamaan juomarahaa vahtimestareille, jotka seisovat
pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa vakuuttaa mahdollisimman
moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko on kaikista maailman
kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein ja Lateranikirkko
vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan astuinta
käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan Pilatuksen
talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen, vaipuu hän
miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan polvillaan
joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin —, lukee
rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa olevaa
lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain pieni lasi
keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä meno
herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan oppi-
isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen
huomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas
niin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla
näyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä
hävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta.
No, hän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa
Roomassakin on siis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy
kukoistavan heidän myöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on
löytänyt tiensä myös tänne pohjolaan.

Niin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on

joukko painovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt
lukuun satakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä
mahtunut mainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet
mainitsevat siihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan
saunassa kuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin
on ehkä vähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on
ollut suurempi kuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin
poikasena tuntui hirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet
kauhean ihastuneita saunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni
rakentanut kylpylöitä. Nämä nykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät
pelkäävän vettä.

Voipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen

loistonsa raunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet
myllerrykset ovat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus,
mikä varsinkin keisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja
ponnistuksilla, lepää nyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten
valloittajien mukana kulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä
valloittajat eivät ole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset
ole itsekään lähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina.
Milloin on vanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä
kokoelmat, milloin ovat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin
— säälimättä ottaneet rakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista.
Valtio on liian myöhään laskenut suojelevan kätensä historiallisten
muistomerkkien ylle ja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa.
No, siihen on kai syvimpänä syynä ollut Italian onneton
pirstoutuneisuus. Yhtenäinen Italiahan on vielä niin kovin nuori.

Mutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän

kuin millään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin
huonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan
Rooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin
että monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma
keisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja
vissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella,
entisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin
jättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja Circus
Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka ja pari
suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin eloon
mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000
roomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi
halajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin
muinaisten roomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet
pakanallisten temppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen
syrjässä olevaa Caligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä
muistuttaa sadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista
vuosisataa sitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta
menet vielä yhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin
sveitsiläisten kaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen
valtavuuden ääressä ja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus
sentään kyennyt kokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa
pimeydessäkin pitänyt. Käyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa,
ihastelet sitä tavatonta rikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut
hetkeksi sen tunnelman valtaan, että tällaista pitää antaa uskonnon
ihmiselle, jos sen kerran on oltava olemassa: siinä pitää olla
komeutta, juhlallisuutta ja tunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat
näistä unelmista, kun kesken kaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa
sinulle kätensä: signor, antakaa almu! Hyvänen aika, niitähän on,
raukkoja, koko kirkko ja sen edusta täynnä. Miksi tämä, kun yksi
kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä jalokivi riittäisi poistamaan
noitten ihmisten nälän ja kurjuuden pitkäksi aikaa. Hekin, nämä
almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa syntejänsä anteeksi. Mitähän
ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei heillä ole varaa edes
elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö juuri tämänkaltaisten
ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi olla… Ajat autolla
muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa katakombeille, jossa
vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia, ja kuuntelet hänen
selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta. Hän on nuori, noviisi
vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa puheessaan viljelee
paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on siellä samalla
kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren munkin
ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset…
kuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen
kärsimyksistä?… Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon
kappelissa marmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan
mukaan on jäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin
kanssa, laskeudut kapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun
luolahuoneeseen… Niin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa
renessanssi ja uudemman ajan luomukset…

Mutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma.

Olen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä

hyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat
elein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista rotua
kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä
sordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt
kumminkin. Joku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa,
mutta muut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä
johtuu arvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten
muistojen ympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että
todellakin ovat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä
johdu. Rooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se
säilyttää nykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan
enimmän Rooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen
vuosikymmenen tuote, Vittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki
voittajamaissa muodissa olevine tuntemattoman sotilaan hautoineen,
kuuluu jo maksaneen valtiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa,
eikä se vielä ole suinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu
Roomassakin Italialle yleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten
kasvoilla lähemmin tarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista
näivettyneisyyttä ja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen
hallitusjärjestelmä, josta vieras muualla näkee niin vähän merkkejä,
leimansa pääkaupunkilaisiin? Ainoastaan kerran minä näin
roomalaisten innostuvan. Se sattui oopperassa Puccinin
jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin» esityksessä. Silloin
puhkesivat joka väliajalla suorastaan haltioituneet suosionosoitukset
ja Puccini-vainajakin taisi saada muutamia eläköön-huutoja. Mutta
muuten istuvat pääkaupunkilaiset teattereissa, vieläpä
kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät iloa ja riemua,
yllättävän totisina.

Roomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä

vippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle
myydään vaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja
-kortteja, sanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on
kuin vilkkilän kissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta
annetaan tavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä.
Kauppa käy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla.
Roomalainen kaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen
synnyttämän hartauden kestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti
katolinen selviytyy polvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää
vajonneen sieluineen päivineen, pettämään lähimmäistään.

Tietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja

taidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta
rupeaa tuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten
kaikkialla legio — tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään
ymmärräkään, ja on kärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista
ei tahdo selvitä muuten kuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät
ymmärrä sinun »selvällä» italialla lausumaasi kieltoa.

Italia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin,

verottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä,
elätyttää juomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää
tuhannet kaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat
edustaa nämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka
monetta päivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja
väristäkin. Joku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää
mukanaan kahta lastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava.
Se on aina äidin käsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista
vähän vanhempaa kädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi
kourassa muina miehinä. Mahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö
äiti raski luovuttaa sylilastaan kovakouraisemman isän huostaan?
Miten tahansa, mutta saisi tuo laiskimus edes hoivata vanhempaa
vesaa.

Koetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat

puhuvat. Korvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet,
mutta sitten kuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa
mitään selvää. Mitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta
muuten kylläkin ihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia
pareja, jotka eivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne
sellaiset matkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen
toisensa. Tuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat
vielä niin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän
lähelleen takaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen
livertelevät. Mutta huomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä
yritän lähestyä, vaikka olen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin
suinkin mahdollista. Kerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä
takaapäin — meitä sattuu silloin olemaan kolme suomalaista
samassa matkassa. Lopulta minä kuitenkin pääsen niin lähelle, että
kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo, vai sitä sorttia. Mutta miksihän
ne meitä niin pelkäävät, eihän me otettaisi osaa heidän onnestaan?

Suomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä

italialaisen matkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi
veljestä — olkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä
poikia, lähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat
myöhään. He koettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle
mahdollisimman vähän vaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään
aikaan karhuta edes vuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja
huomautettiin maksusta, niin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että
he ovat suomalaisia parooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä
kotimaastaan. Lopulta isäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä
aatelismiehistä ja sai suureksi kummakseen kuulla, että Suomen
ritarihuoneessa ei tunneta sellaista vapaaherrallista sukua. Nämä
olivat siis vähän samaa mallia kuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka
Suomen lyhyen »kuningaskunnan» aikana ehti painattaa saksalaisiin
nimikortteihinsa: H.M. Suomen kuninkaan hovioopperalaulaja. No,