(eBook PDF) Introduction to Programming Using

Python An 1 install download

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-introduction-to-
programming-using-python-an-1/

Download more ebook from https://ebookluna.com

 Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) ready for you
Download now and discover formats that fit your needs...

Python Programming: An Introduction to Computer Science

3rd Edition by John Zelle (eBook PDF)

https://ebookluna.com/product/python-programming-an-introduction-to-
computer-science-3rd-edition-by-john-zelle-ebook-pdf/

ebookluna.com

(eBook PDF) Introduction to Programming Using Visual Basic

10th Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-introduction-to-programming-
using-visual-basic-10th-edition/

ebookluna.com

An Introduction to Parallel Programming 2. Edition Pacheco

- eBook PDF

https://ebookluna.com/download/an-introduction-to-parallel-
programming-ebook-pdf/

ebookluna.com

(eBook PDF) Java: An Introduction to Problem Solving and

Programming 7th Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-java-an-introduction-to-
problem-solving-and-programming-7th-edition/

ebookluna.com
(eBook PDF) Java: An Introduction to Problem Solving and
Programming 8th Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-java-an-introduction-to-
problem-solving-and-programming-8th-edition/

ebookluna.com

(eBook PDF) Python Programming in Context 3rd Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-python-programming-in-
context-3rd-edition/

ebookluna.com

Python Programming in Context, 3rd Edition (eBook PDF)

https://ebookluna.com/product/python-programming-in-context-3rd-
edition-ebook-pdf/

ebookluna.com

(eBook PDF) Microsoft Visual C#: An Introduction to

Object-Oriented Programming 7th Edition

https://ebookluna.com/product/ebook-pdf-microsoft-visual-c-an-
introduction-to-object-oriented-programming-7th-edition/

ebookluna.com

Problem Solving and Python Programming 1st edition - eBook

PDF

https://ebookluna.com/download/problem-solving-and-python-programming-
ebook-pdf/

ebookluna.com
Contents

Guide to VideoNotes iii

Guide to Application Topics v

Preface xi

Acknowledgments xv

Chapter 1 An Introduction to Computing

and Problem Solving 1
1.1 An Introduction to Computing and Python 2
1.2 Program Development Cycle 4
1.3 Programming Tools 6
1.4 An Introduction to Python 13

Chapter 2 Core Objects, Variables, Input,

and Output 23
2.1 Numbers 24
2.2 Strings 35
2.3 Output 49
2.4 Lists, Tuples, and Files–An Introduction 58

Key Terms and Concepts 71

Programming Projects 74

Chapter 3 Structures That Control Flow 77

3.1 Relational and Logical Operators 78
3.2 Decision Structures 89
3.3 The while Loop 105
vii
viii ◆ Contents  

3.4 The for Loop 118

Key Terms and Concepts 137

Programming Projects 139

Chapter 4 Functions 143

4.1 Functions, Part 1 144
4.2 Functions, Part 2 164
4.3 Program Design 182

Key Terms and Concepts 186

Programming Projects 188

Chapter 5 Processing Data 191

5.1 Processing Data, Part 1 192
5.2 Processing Data, Part 2 207
5.3 Dictionaries 221

Key Terms and Concepts 235

Programming Projects 238

Chapter 6 Miscellaneous Topics 243

6.1 Exception Handling 244
6.2 Selecting Random Values 251
6.3 Turtle Graphics 257
6.4 Recursion 269

Key Terms and Concepts 277

Programming Projects 278

   Contents ◆ ix

Chapter 7 Object-Oriented Programming 281

7.1 Classes and Objects 282
7.2 Inheritance 295

Key Terms and Concepts 307

Programming Projects 308

Chapter 8 Graphical User Interface 311

8.1 Widgets 312
8.2 The Grid Geometry Manager 325
8.3 Writing GUI Programs 334

Key Terms and Concepts 343

Programming Projects 345

Appendices
Appendix A ASCII Values 349
Appendix B Reserved Words 351
Appendix C Installing Python and IDLE 353

Answers 355

Index 405
This page intentionally left blank
Preface

S ince its introduction in the 1990s, Python has become one of the most widely used
programming languages in the software industry. Also, students learning their first
programming language find Python the ideal tool to understand the development of
computer programs.
My objectives when writing this text were as follows:
1. To develop focused chapters. Rather than covering many topics superficially,
I concentrate on important subjects and cover them thoroughly.
2. To use examples and exercises with which students can relate, appreciate, and feel
comfortable. I frequently use real data. Examples do not have so many embel-
lishments that students are distracted from the programming techniques
illustrated.
3. To produce compactly written text that students will find both readable and informa-
tive. The main points of each topic are discussed first and then the peripheral
details are presented as comments.
4. To teach good programming practices that are in step with modern programming
methodology. Problem-solving techniques, structured programming, and
object-oriented programming are thoroughly discussed.
5. To provide insights into the major applications of computers.

Unique and Distinguishing Features

Programming Projects. Beginning with Chapter 2, every chapter contains programming
projects. The programming projects reflect the variety of ways that computers are
used. The large number and range of difficulty of the programming projects pro-
vide the flexibility to adapt the course to the interests and abilities of the students.
Some programming projects in later chapters can be assigned as end-of-the-semester
projects.
Exercises for Most Sections. Each section that teaches programming has an exercise
set. The exercises both reinforce the understanding of the key ideas of the section
and challenge the student to explore applications. Most of the exercise sets require
the student to trace programs, find errors, and write programs. The answers to every
odd-numbered exercise in the book, with the exception of Section 6.3 (Turtle Graph-
ics) and Chapter 8 (Graphical User Interface), are given at the end of the text. (The
answers to every other odd-numbered exercise from Section 6.3 are given. The Stu-
dent Solutions Manual contains the answer to every odd-numbered exercise in the
book.) A possible output accompanies nearly every programming exercise and pro-
gramming project.
Practice Problems. Practice Problems are carefully selected exercises located at the end
of a section, just before the exercise set. Complete solutions are given following the
exercise set. The practice problems often focus on points that are potentially confusing

xi
xii ◆ Preface 

or are best appreciated after the student has thought about them. The reader should
seriously attempt the practice problems and study their solutions before moving on
to the exercises.
Comments. Extensions and fine points of new topics are deferred to the “Comments”
portion at the end of each section so that they will not interfere with the flow of the
presentation.
Key Terms and Concepts. In Chapters 2 through 8, the key terms and concepts (along
with examples) are summarized at the end of the chapter.
Guide to Application Topics. This section provides an index of programs that deal
with various topics including Business, Economics, Mathematics, and Sports.
VideoNotes. Twenty-four VideoNotes are available at www.pearsonhighered.com/
schneider. VideoNotes are Pearson’s visual tool designed for teaching key program-
ming concepts and techniques. VideoNote icons are placed in the margin of the text
book to notify the reader when a topic is discussed in a video. Also, a Guide to Video
Notes summarizing the different videos throughout the text is included.
Solution Manuals. The Student Solutions Manual contains the answer to every odd-
numbered exercise (not including programming projects). The Instructor Solutions
Manual contains the answer to every exercise and programming project. Both solu-
tion manuals are in pdf format and can be downloaded from the Publisher’s website.
Source Code and Data Files. The programs for all examples and the data files needed
for the exercises can be downloaded from the Publisher’s website.

How to Access Instructor and Student Resource

Materials
Online Practice and Assessment with MyProgrammingLab™
MyProgrammingLab helps students fully grasp the logic, semantics, and syntax of
programming. Through practice exercises and immediate, personalized feedback,
MyProgrammingLab improves the programming competence of beginning students
who often struggle with the basic concepts and paradigms of popular high-level pro-
gramming languages.
A self-study and homework tool, a MyProgrammingLab course consists of hun-
dreds of small practice problems organized around the structure of this textbook. For
students, the system automatically detects errors in the logic and syntax of their code
submissions and offers targeted hints that enable students to figure out what went
wrong—and why. For instructors, a comprehensive gradebook tracks correct and
incorrect answers and stores the code inputted by students for review.
For a full demonstration, to see feedback from instructors and students, or to
get started using MyProgrammingLab in your course, visit www.myprogramminglab
.com.

Instructor Resources
The following protected instructor resource materials are available on the Publisher’s
website at www.pearsonhighered.com/schneider. For username and password infor-
mation, please contact your local Pearson representative.
   Preface  ◆ xiii

• Test Item File

• PowerPoint Lecture Slides
• Instructor Solutions Manual
• VideoNotes
• Programs for all examples and answers to exercises and programming projects
(Data files needed for the exercises are included in the Programs folder.)

Student Resources
Access to the Premium website and VideoNotes tutorials is located at www
.pearsonhighered.com/schneider. Students must use the access card located in the
front of the book to register and access the online material. If there is no access
card in the front of this textbook, students can purchase access by going to www
.­pearsonhighered.com/schneider and selecting “purchase access to premium con-
tent.” Instructors must register on the site to access the material.
The following content is available through the Premium website:
• VideoNotes
• Student Solutions Manual
• Programs for examples (Data files needed for the exercises are included in the
Programs folder.)
This page intentionally left blank
Acknowledgments

M any talented instructors and programmers provided helpful comments and

constructive suggestions during the writing of this text and I am most grateful
for their contributions. The book benefited greatly from the valuable comments of
the following reviewers:
Daniel Solarek, University of Toledo
David M. Reed, Capital University
Debraj De, Georgia State
Desmond Chun, Chabot College
Mark Coffey, Colorado School of Mines
Randall Alexander, College of Charleston
Vineyak Tanksale, Ball State University
Zhi Wei, New Jersey Institute of Technology
Many people are involved in the successful publication of a book. I wish to thank
the dedicated team at Pearson whose support and diligence made this textbook pos-
sible, especially Carole Snyder, Program Manager for Computer Science, Kelsey
Loanes, Editorial Assistant for Computer Science, and Scott Disanno, Team Lead
Product Management.
I would like to thank Jacob Saina for his assistance with every stage in the writing
of the book. Production Editors Pavithra Jayapaul and Greg Dulles did a ­fantastic
job producing the book and keeping it on schedule. I am grateful to John Russo of
the Wentworth Institute of Technology for producing the VideoNotes, to Dr. Kathy
Liszka of the University of Akron for producing the test bank, and to Dr. Steve
­Armstrong of LeTourneau University for producing the PowerPoint slides that
accompany the book. The competence and graciousness of Shylaja Gattupalli at
Jouve India made for a pleasant production process.
I extend special thanks to my editor Tracy Johnson. Her ideas and enthusiasm
helped immensely with the preparation of the book.
David I. Schneider
dis@alum.mit.edu

xv
This page intentionally left blank
1
An Introduction to
­Computing and Problem
Solving
1.1 An Introduction to Computing and Python 2

1.2 Program Development Cycle 4

◆ Performing a Task on the Computer ◆ Program Planning
1.3 Programming Tools 6
◆ Flowcharts ◆ Pseudocode ◆ Hierarchy Chart ◆ Decision Structure
◆ Direction of Numbered NYC Streets Algorithm ◆ Repetition Structure

◆ Class Average Algorithm

1.4 An Introduction to Python 13

◆ Starting IDLE ◆ A Python Shell Walkthrough
◆ A Python Code Editor Walkthrough ◆ An ­Open-​­a-​­Program Walkthrough

1
2 ◆ Chapter 1 An Introduction to ­Computing and Problem Solving

1.1 An Introduction to Computing and Python

An Introduction to Programming Using Python is about problem solving using computers.
The programming language used is Python, but the principles apply to most modern pro-
gramming languages. Many of the examples and exercises illustrate how computers are
used in the real world. Here are some questions that you may have about computers and
programming.

Question: How do we communicate with the computer?

Answer: Programming languages are used to communicate with the computer. At the low-
est level, there is machine language, which is understood directly by the microprocessor
but is difficult for humans to understand. Python is an example of a ­high-​­level language. It
consists of instructions to which people can relate, such as print, if, and input. Some other
­well-​­known ­high-​­level languages are Java, C++, and Visual Basic.

Question: How do we get computers to perform complicated tasks?

Answer: Tasks are broken down into a sequence of instructions, called a program, that
can be expressed in a programming language. Programs can range in size from two or three
instructions to millions of instructions. The process of executing the instructions is called
running the program.

Question: Why did you decide to use Python as the programming language?
Answer: Many people consider Python to be the best language to teach beginners how to
program. We agree. Also, Python is being used by major software companies. Python is
powerful, easy to write and read, easy to download and install, and it runs under Windows,
Mac, and Linux operating systems.

Question: How did the language Python get its name?

Answer: It is named for the British comedy group Monty Python. Python’s creator, Guido
van Rossum, is a fan of the group.

Question: This book uses the editor IDLE to create programs. How did IDLE get its name?
Answer: Idle stands for Integrated DeveLopment Environment. (Some people think the
name was chosen as a tribute to Eric Idle, a founding member of the Monty Python group.)
The IDLE editor has many features (such as color coding and formatting assistance) that
help the programmer.

Question: Python is referred to as an interpreted language. What is an interpreted language?

Answer: An interpreted language uses a program called an interpreter that translates a ­high-​
­level language one statement at a time into machine language and then runs the program.
The ­interpreter will spot several types of errors and terminate the program when one is
encountered.

Question: What are the meanings of the terms “programmer” and “user”?
Answer: A programmer (also called a developer) is a person who solves problems by writing
programs on a computer. After analyzing the problem and developing a plan for solving it,
the programmer writes and tests the program that instructs the computer how to carry out
the plan. The program might be run many times, either by the programmer or by others.
A user is any person who runs the program. While working through this text, you will
function both as a programmer and as a user.
 1.1   An Introduction to Computing and Python ◆ 3

Question: What is the meaning of the term “code”?

Answer: The Python instructions that the programmer writes are called code. The pro-
cesses of writing a program is often called coding.

Question: Are there certain characteristics that all programs have in common?
Answer: Most programs do three things: take in data, manipulate data, and produce results.
These operations are referred to as input, processing, and output. The input data might be
held in the program, reside on a disk, or be provided by the user in response to requests
made by the computer while the program is running. The processing of the input data
occurs inside the computer and can take from a fraction of a second to many hours. The
output data are displayed on a monitor, printed on a printer, or recorded on a disk. As a
simple example, consider a program that computes sales tax. An item of input data is the
cost of the thing purchased. The processing consists of multiplying the cost by the sales
tax rate. The output data is the resulting product, the amount of sales tax to be paid.

Question: What are the meanings of the terms “hardware” and “software”?
Answer: Hardware refers to the physical components of the computer, including all periph-
erals, the central processing unit (CPU), disk drives, and all mechanical and electrical
devices. Programs are referred to as software.

Question: How are problems solved with a program?

Answer: Problems are solved by carefully reading them to determine what data are given
and what outputs are requested. Then a ­step-​­by-​­step procedure is devised to process the
given data and produce the requested output.

Question: Many programming languages, including Python, use a ­zero-​­based numbering system.
What is a ­zero-​­based numbering system?
Answer: In a ­zero-​­based numbering system, numbering begins with zero instead of one. For
example, in the word “code”, “c” would be the zeroth letter, “o” would be the first letter,
and so on.

Question: Are there any prerequisites to learning Python?

Answer: You should be familiar with how folders (also called directories) and files are managed
on your computer. Files reside on storage devices such as hard disks, USB flash drives, CDs,
and DVDs. Traditionally, the primary storage devices for personal computers were hard disks
and floppy disks. Therefore, the word disk is frequently used to refer to any storage device.

Question: What is an example of a program developed in this textbook?

Answer: Figure 1.1 shows a possible output of a program from Chapter 3. When it is first
run, the statement “Enter a first name:” appears. After the user types in a first name and

Enter a first name: James

James Madison
James Monroe
James Polk
James Buchanan
James Garfield
James Carter

Figure 1.1 A possible output for a program in Chapter 3.

4 ◆ Chapter 1 An Introduction to ­Computing and Problem Solving

presses the Enter (or return) key, the names of the presidents who have that first name are
displayed.

Question: How does the programmer create the aforementioned program?

Answer: For this program, the programmer writes about 10 lines of code that search a text
file named USpres.txt, and extracts the requested names.

Question: What conventions are used to show keystrokes?

Answer: The combination key1+key2 means “hold down key1 and then press key2”. The
combination Ctrl+C places selected material into the Clipboard. The combination key1/
key2 means “press and release key1, and then press key2”. The combination Alt/F opens
the File menu on a menu bar.

Question: How can the programs for the examples in this textbook be obtained?
Answer: See the preface for information on how to download the programs from the
­Pearson website.

Question: Where will new programs be saved?

Answer: Before writing your first program, you should create a special folder to hold your
programs.

1.2 Program Development Cycle

We learned in Section 1.1 that hardware refers to the machinery in a computer system (such
as the monitor, keyboard, and CPU) and software refers to a collection of instructions,
called a program, that directs the hardware. Programs are written to solve problems or
perform tasks on a computer. Programmers translate the solutions or tasks into a language
the computer can understand. As we write programs, we must keep in mind that the com-
puter will do only what we instruct it to do. Because of this, we must be very careful and
thorough when writing our instructions.

■■ Performing a Task on the Computer

The first step in writing instructions to carry out a task is to determine what the output
should ­be—​­that is, exactly what the task should produce. The second step is to identify the
data, or input, necessary to obtain the output. The last step is to determine how to process
the input to obtain the desired o ­ utput—​­that is, to determine what formulas or ways of
doing things should be used to obtain the output.
This ­problem-​­solving approach is the same as that used to solve word problems in an
algebra class. For example, consider the following algebra problem:
How fast is a car moving if it travels 50 miles in 2 hours?
The first step is to determine the type of answer requested. The answer should be a num-
ber giving the speed in miles per hour (the output). The information needed to obtain the
answer is the distance and time the car has traveled (the input). The formula
speed = distance/time

is used to process the distance traveled and the time elapsed in order to determine the
speed. That is,
 1.2   Program Development Cycle ◆ 5

speed = 50 miles/2 hours

= 25 miles per hour

A graphical representation of this ­problem-​­solving process is shown in Fig. 1.2.

+PRWV 2TQEGUUKPI 1WVRWV

Figure 1.2 The ­problem-​­solving process.

We determine what we want as output, get the needed input, and process the input to
produce the desired output.
In the chapters that follow, we discuss how to write programs to carry out the preceding
operations. But first we look at the general process of writing programs.

■■ Program Planning
A baking recipe provides a good example of a plan. The ingredients and the amounts are
determined by what is to be baked. That is, the output determines the input and the process-
ing. The recipe, or plan, reduces the number of mistakes you might make if you tried to
bake with no plan at all. Although it’s difficult to imagine an architect building a bridge or
a factory without a detailed plan, many programmers (particularly students in their first
programming course) try to write programs without first making a careful plan. The more
complicated the problem, the more complex the plan must be. You will spend much less
time working on a program if you devise a carefully thought out ­step-​­by-​­step plan and test
it before actually writing the program.
Many programmers plan their programs using a sequence of steps, referred to as the
Software Development Life Cycle. The following s­ tep-​­by-​­step process will enable you to use
your time efficiently and help you design e­ rror-​­free programs that produce the desired output.

1. Analyze: Define the problem.

Be sure you understand what the program should ­do—​­that is, what the output should
be. Have a clear idea of what data (or input) are given and the relationship between the
input and the desired output.
2. Design: Plan the solution to the problem.
Find a logical sequence of precise steps that solve the problem. Such a sequence of
steps is called an algorithm. Every detail, including obvious steps, should appear in
the algorithm. In the next section, we discuss three popular methods used to develop
the logic plan: flowcharts, pseudocode, and hierarchy charts. These tools help the pro-
grammer break a problem into a sequence of small tasks the computer can perform to
solve the problem. Planning also involves using representative data to test the logic of
the algorithm by hand to ensure that it is correct.
3. Code: Translate the algorithm into a programming language.
Coding is the technical word for writing the program. During this stage, the program is
written in Python and entered into the computer. The programmer uses the algorithm
devised in Step 2 along with a knowledge of Python.
4. Test and correct: Locate and remove any errors in the program.
Testing is the process of finding errors in a program. (An error in a program is called
a bug and testing and correcting is often referred to as debugging.) As the program is
6 ◆ Chapter 1 An Introduction to ­Computing and Problem Solving

typed, Python points out certain kinds of program errors. Other kinds of errors are
detected by Python when the program is executed—however, many errors due to typ-
ing mistakes, flaws in the algorithm, or incorrect use of the Python language rules, can
be uncovered and corrected only by careful detective work. An example of such an
error would be using addition when multiplication was the proper operation.
5. Complete the documentation: Organize all the material that describes the program.
Documentation is intended to allow another person, or the programmer at a later
date, to understand the program. Internal documentation (comments) consists of
statements in the program that are not executed, but point out the purposes of vari-
ous parts of the program. Documentation might also consist of a detailed descrip-
tion of what the program does and how to use it (for instance, what type of input is
expected). For commercial programs, documentation includes an instruction manual
and ­on-​­line help. Other types of documentation are the flowchart, pseudocode, and
hierarchy chart that were used to construct the program. Although documentation
is listed as the last step in the program development cycle, it should take place as the
program is being coded.

1.3 Programming Tools

This section discusses some specific algorithms and describes three tools used to convert
algorithms into computer programs: flowcharts, pseudocode, and hierarchy charts.
You use algorithms every day to make decisions and perform tasks. For instance, when-
ever you mail a letter, you must decide how much postage to put on the envelope. One rule
of thumb is to use one stamp for every five sheets of paper or fraction thereof. Suppose a
friend asks you to determine the number of stamps to place on an envelope. The following
algorithm will accomplish the task.

1. Request the number of sheets of paper; call it Sheets. (input)

2. Divide Sheets by 5. (processing)
3. If necessary, round the quotient up to a whole number; call it Stamps. (processing)
4. Reply with the number Stamps. (output)

The preceding algorithm takes the number of sheets (Sheets) as input, processes the
data, and produces the number of stamps needed (Stamps) as output. We can test the algo-
rithm for a letter with 16 sheets of paper.

1. Request the number of sheets of paper; Sheets = 16.

2. Dividing 5 into 16 gives 3.2.
3. Rounding 3.2 up to 4 gives Stamps = 4.
4. Reply with the answer, 4 stamps.

This ­problem-​­solving example can be illustrated by Fig. 1.3.

+PRWV 2TQEGUUKPI 1WVRWV

 HQTOWNCU 

Figure 1.3 The ­problem-​­solving process for the stamp problem.

 1.3  Programming Tools ◆ 7

Of the program design tools available, three popular ones are the following:
Flowcharts: Graphically depict the logical steps to carry out a task and show how the
steps relate to each other.
Pseudocode: Uses ­English-​­like phrases with some Python terms to outline the task.
Hierarchy charts: Show how the different parts of a program relate to each other.

■■ Flowcharts
A flowchart consists of special geometric symbols connected by arrows. Within each sym-
bol is a phrase presenting the activity at that step. The shape of the symbol indicates the type
of operation that is to occur. For instance, the parallelogram denotes input or output. The
arrows connecting the symbols, called flowlines, show the progression in which the steps
take place. Flowcharts should “flow” from the top of the page to the bottom. Although the
symbols used in flowcharts are standardized, no standards exist for the amount of detail
required within each symbol.

5[ODQN 0COG /GCPKPI

(NQYNKPG 7UGFVQEQPPGEVU[ODQNUCPFKPFKECVGVJG
ƃQYQHNQIKE

6GTOKPCN 7UGFVQTGRTGUGPVVJGDGIKPPKPI 5VCTV QT

VJGGPF 'PF QHCVCUM

+PRWV1WVRWV 7UGFHQTKPRWVCPFQWVRWVQRGTCVKQPU
6JGFCVCVQDGKPRWVQTQWVRWVKUFGUETKDGF
KPVJGRCTCNNGNQITCO

2TQEGUUKPI 7UGFHQTCTKVJOGVKECPFFCVCOCPKRWNCVKQP
QRGTCVKQPU6JGKPUVTWEVKQPUCTGNKUVGF
KPUKFGVJGTGEVCPING

&GEKUKQP 7UGFHQTCP[NQIKEQTEQORCTKUQPQRGTCVKQPU
7PNKMGVJGKPRWVQWVRWVCPFRTQEGUUKPI
U[ODQNUYJKEJJCXGQPGGPVT[CPFQPGGZKV
ƃQYNKPGVJGFGEKUKQPU[ODQNJCUQPGGPVT[
CPFVYQGZKVRCVJU6JGRCVJEJQUGPFGRGPFU
QPYJGVJGTVJGCPUYGTVQCSWGUVKQPKUp[GUq
QTpPQq

%QPPGEVQT 7UGFVQLQKPFKHHGTGPVƃQYNKPGU

#PPQVCVKQP 7UGFVQRTQXKFGCFFKVKQPCNKPHQTOCVKQP
CDQWVCPQVJGTƃQYEJCTVU[ODQN

The table of the flowchart symbols has been adopted by the American National Stand-
ards Institute (ANSI). Figure 1.4 shows the flowchart for the ­postage-​­stamp problem.
The main advantage of using a flowchart to plan a task is that it provides a graphical
representation of the task, thereby making the logic easier to follow. We can clearly see
every step and how each is connected to the next. The major disadvantage is that when a
program is very large, the flowcharts may continue for many pages, making them difficult
to follow and modify.

■■ Pseudocode
Pseudocode is an abbreviated plain English version of actual computer code (hence, pseu-
docode). The geometric symbols used in flowcharts are replaced by E ­ nglish-​­like statements
that outline the process. As a result, pseudocode looks more like computer code than does
8 ◆ Chapter 1 An Introduction to ­Computing and Problem Solving

5VCTV

1DVCKP
KPRWV
5JGGVU

5GV5VCORU=
RTQEGUUKPI
5JGGVU

4QWPF5VCORU
WRVQCYJQNG RTQEGUUKPI
PWODGT

&KURNC[
QWVRWV
5VCORU

'PF

Figure 1.4 Flowchart for the p

­ ostage-​­stamp problem.

a flowchart. Pseudocode allows the programmer to focus on the steps required to solve a
problem rather than on how to use the computer language. The programmer can describe
the algorithm in P
­ ython-​­like form without being restricted by the rules of Python. When
the pseudocode is completed, it can be easily translated into the Python language.
The pseudocode for the ­postage-​­stamp problem is shown in Fig. 1.5.

Program: Determine the proper number of stamps for a letter.

Obtain number of sheets (Sheets) (input)
Set the number of stamps to Sheets / 5 (processing)
Round the number of stamps up to a whole number (processing)
Display the number of stamps (output)
Figure 1.5 Pseudocode for the ­postage-​­stamp problem.

Pseudocode has several advantages. It is compact and probably will not extend for many
pages as flowcharts commonly do. Also, the pseudocode looks like the code to be written
and so is preferred by many programmers.

■■ Hierarchy Chart
The last programming tool we’ll discuss is the hierarchy chart, which shows the overall
program structure. Hierarchy charts are also called structure charts, HIPO (Hierarchy plus
­Input-​­Process-​­Output) charts, ­top-​­down charts, or VTOC (Visual Table of Contents) charts.
All these names refer to planning diagrams that are similar to a company’s organization chart.
Other documents randomly have
different content
puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne! Sill'aikaa
kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä
katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu
hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka meitä
ruoskivat… Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on! Ja hänestä
tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme rajat
selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa ajaa. Heti
kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin tavoin,
rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina päivänä
kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun
himoruokansa vuoksi…

Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut

kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko
sinuun enää.

— Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko

minua…

— Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.

— Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.

— Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä

teit…

— Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään

rakkauskohtaus. Päinvastoin.

— Sitä pahempi.

— Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta…

 — Mitä mutta.

— Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen…

— Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa
sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän
sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun
koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta
me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme.
Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän
pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata
ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa
tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä
itse! Ja miten sinä elät…

— Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.

— Hän ei saa olla heikko.

— Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.

— Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai

ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen!
Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla
olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla
sinuun!

— Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.

Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.

— Hän on syntynyt pahantekijäksi.

 — Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova,
Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän,
arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.

— Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta

sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.

— Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja

samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt
väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?

— En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin

tuomiopäivän totuus.

— Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä

joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku
heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus… Mutta jos tahtoo ajaa
jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida
katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.

— Minä en voi sitä.

— No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä

täydellisistä olennoista?

— En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy

minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö
kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin,
vaikka hän olisi sinä.

— Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?

 — Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa
voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla.
Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.

— Tarkoitatko nyt minua, Salli?

— Jokaista, johon se sattuu!

— Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin
nyt teet minua kohtaan.

— Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te

miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että te
senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän sanoi
minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että minusta oli
tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset ne ne vasta
oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään sellaisia vaimo-
ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja missään tehtävässä. Ja
samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina pääni pärjään tässä
maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hassuahan se olisi, että
sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota minua ja matkustella minun
jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä vain rauhassa tänne!

— En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni.

Hevonen on tilattu kello viideksi.

— No, onnea matkalle sitten.

— Etkö sinä sitten aijo lähteä?

— Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.

Salli nousi lähteäkseen.

 — Minne sinä menet?

— Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!

— Viivytkö kauan?

— En tiedä vielä.

— Minä odotan sinua täällä.

— Älä odota. Minä menen omia teitäni.

Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen
turhaksi.

Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.

*****

Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa

kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis

tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian
päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.

Hän odotti vielä hetkisen. — Talon pikku tyttö ojensi hänelle

pienen kukkakimpun.

— Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.

Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo

toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat
hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä…
 Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja
kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen
kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin
päivänkoitto…

Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri

ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin
tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen
mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö.
Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan
toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa
sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja
tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi
vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä
vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään.
Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka,
melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa
turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi,
lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi
hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut
paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui
niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen
tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.

Mikko tunsi itsensä katkeraksi.

Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla

voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken,
eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki
parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea
kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt
sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton.
Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta
ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu.
Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus
kauhisti häntä.

Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain

ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään
milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä,
väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä
jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä
huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä,
heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä… Väliin taas
pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin
tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana,
sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä
kohtaan.

Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin
hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä…
Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä
hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.

No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin
joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja
käytetty kyky. Ellei… Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua,
kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä…

Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty

pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki
itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia
toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja
lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään.
Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan
hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin
enemmänkin…

Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi
se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä
takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen,
henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi
koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis
tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten
Verna…

Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!

Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki

kukkakimpun napinlävessään.

Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän

riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin
koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö…
VANHA NÄYTTELIJÄ

Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle

kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen
kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua
vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia
yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka tiedät
kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin minäkin,
sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut hyvä
näyttelijä! Nyökkäät… Hyvä on… Minä uskon sinua, minä kiitän
sinua… Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta
elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin.
Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä mitään
enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden
liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota olen
hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja
karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee nyt?
Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai
kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja nyt
vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu…

Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se

sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan
minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on
palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä
vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!

Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties koskaan

ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa eikä
jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun sydämeni
ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei ole ollutkaan! Sillä
mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet? Milloin olisivat
inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua? Koko
iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin illan
kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden
hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen
arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi sitä
vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää! Ei
edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun
nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä lapsia,
rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi
virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se on
rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja he tietävät
saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut siten, että he
opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia ulkonaisia
teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen
hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen
minä sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa
maallista mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät
haltioitumista, pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden
rikkomusta, jotka pitävät elämän suurta traagillisuutta
vanhentuneena lapsenkamari-satuna, sellaiset nuoret ovat
vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan minun paikalleni!
Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun roolini ovat
viskatut samalle romuläjälle minne itsekin…

Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä

kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat,
jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti
kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista,
hassahtavan näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa
muuhun! Ja sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja
voiman äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei
tahdokaan enää nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään
surkeampia, joista se voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä.
Klassillisen murhenäytelmän ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot
olisivat kai liian epämukavia sen omantunnonrauhalle, jollei se
nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa minulle! Olen kuin joku
hullunkurinen museo-esine, virkaheitto kulissi, jolle ei enää löydy
tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki, mitä he näkevät ja sen pitää
toki olla modernin. Naamion täytyy tietysti kuvastaa epäuskon
irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta, rihkaman runsautta…

Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi!

Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin
ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta
halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että
minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta,
soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn
heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn
harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin
tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä roolit
ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän laakerinsa. He
luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä vastaan. Ja Jumala
tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka tahtoisin. Iloitsen siitä,
jos he tekevät jotakin kaunista. Suren vain sitä, etten itse saa olla
mukana enää, etten saa enää mitään työtä teatterissa. En kurjinta
roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan ei aavista, miten minä kärsin
siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi! Minä rakastan teatteria, se on
koko elämäni! Minulla ei ole mitään muuta. Ei ole koskaan ollut.
Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle. Ja tässä olen nyt tyhjin käsin
ja tyhjin toimin…

Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut
sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi
vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin
ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on
taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut
lapseksi uudestaan kaikesta päättäen… Niin vanhaksi ja köyhäksi
olen käynyt…

*****

Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa,

näin kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo
siihen määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu
näytelmä! Eipä ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa…
Minä en voi!

Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni aikana

tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä tuohon
nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä, epäilyä,
ihmishalveksimista… Oikeastaan nautin siitä, että kerrankin saan
tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani. Oh, miten nautin
siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä liemen! Tulevatpa
ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani tasalla, että vanha
Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin kulkea
teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla
vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo
paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin!
Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se on
julmaa, se on sydämetöntä!

Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka

silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet,
katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin
apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät.
Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista, palvella,
suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa häntä
elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa Jumalan
yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä lisäksi
uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain
suvaitsee sanoa…

Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta,

sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa
haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää.
Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi
näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä kokonaan
kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri turmelee ihmiset ja
ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen. Kaikenlaiseen
vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää siitä,
että hänen tyttärensä on mukana tässä?

Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa,

ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen
minä jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on
ollut ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta…
Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se kai
juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että
minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea
sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut
parhaimmat kirjansa… Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä… Olla
opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa, Taina
Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus itse.
Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen
turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta
sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi,
en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen
vuoksi…

*****

Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista

esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin, kavalsin,
kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden hahmon
maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa
armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin
Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!

Taina Someron tähden!

Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen

kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin
jumalanpoika! Kuka uskoisi!

Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista

halveksintaansa?
 Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa
pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä,
vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä ollut
joku nuorempi…

Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli

viimeinen roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa,
sano, tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!

Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään talvi-

yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat
tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen,
kunnes suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.
KIUSAUS

On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa,

jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota
hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman
vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi
voimiksi.

Sellaisina päivinä on ilo elää.

Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä

sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on
helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.

Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi

sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme
itsemme typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me
ajattelemme ja ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä.
Jolloin on paha olla, on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee
sielussaan, mutta ei voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta
rakastaa lähimmäistään siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän
kielteisyyden tunnulla raskauttaa.
 Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen
kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on
saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on
vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen
olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että
siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin
tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae edes
seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule… Ja lopulta
koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista
syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee
mieli mennä pois itsestään eikä pääse…

Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä…

Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin

viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen vain
avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin, siinä
kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin. Päätin
lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan virkistyi
aina.

Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän

oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan
hän oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa
juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja, älyn ja
tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä oli
jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä pelkän
aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet hänen
kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun
kuoren alla sykki kultainen sydän.
 Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat
miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein
toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä Liinan
ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut. Ei
hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti
sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen
niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten
ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta
läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta
muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma,
pehmeän-metallinen ääni.

Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä

ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä oli
jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa
vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja
sukkeliin sotajuoniinkin.

Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä heikkouksia,

saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen, vaan
asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia
hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:

Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen.

Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli uskoton,
raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta lajia. Ei sekuntiakaan
hän enää olisi saman katon alla sellaisen kanssa! Liina Syväri
kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä.
Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut siitä, oli vakuutettu siitä,
että tuo mies oli aivan ala-arvoinen olento, naurettava, hävettävä,
tuomittava kaikin puolin. Ei kellään ollut niin huonoa miestä. Että
hän oli voinutkin alentua menemään sellaisen kanssa naimisiin!
Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui. Nuori rouva käy tulipunaiseksi
loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ei, tuo oli
toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä olisi niin ala-arvoinen! Ei!
Muiden miehet olivat kaikki vielä paljon huonompia ja tyhmempiä! —
Ja neuvottelu päättyy siten, että avioeron hakijatar miestänsä
ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä kiireimmän kautta palaa
takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on tyytyväinen pieneen kepposeensa
ja ajamansa asian tulokseen.

Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän
huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä
johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja
valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.

Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli

mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän
viisauden olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä
elämässään sangen kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää
tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko
katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -
sääntöperäisyyden muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin
tavallista suuremmat luontaiset voimavarat.

Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut

naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt
kertoa hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen
vanhapiikuudessaan ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai
säälittävää. Hänen ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt
mitään toivomisen varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri
niin miehille kuin naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja
kirkas älynsä niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että
olisi ollut suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin
rajoihin.

Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että oli
par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän
luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä Liina
oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran, että hän
ei voisi olla poissa hautajaisista.

Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.

Liina tuli itse avaamaan.

— Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin siis

kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon
hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?

— Tunsin kyllä.

— Oikein hyvinkö?

— Oikein hyvin.

— Sinulle ei siis sopinut?

— Ei.

— Häiritsenkö ehkä työtäsi?

— Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.

Olen vähän kaihomielisellä tuulella.
 — Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä
kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.

— Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki

herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa.
Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt
pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun
reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun ihmiset
kuolevat, lisäsi hän hiljaa.

— Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.

— Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö

minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään
mieluummin ilopäivänä…

Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä

näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että
hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.

— Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan

Varjangon kuolemasta?

— Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.

Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta

tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän
sanojen sisällyksessä oli jotakin kaameaa…

Syntyi hetken vaitiolo.

— Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin

paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa… Asia on hyvin
yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin
paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa
olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella
häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri
helpotus…

Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan

tuntenut ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan
ollut kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi
tapahtunut näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten
kasvoja.

— Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti,

hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut
hirveän kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin… Et tietysti
ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä
mitään. Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet
kovin väärin minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella
irvistyksellä. Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti.
Onhan sekin eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten
täydellisen tilinpäästön… Mutta istuhan oikein mukavasti ensin
tuohon sohvan kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo
rakkausnekrologi. Mutta sinähän olet huvitettu sellaisesta.

Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista,

mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka
nyt on lakannut olemasta… Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista
lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta. Isä
oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki
kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo
naisparka oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän
napisematta kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin
korkeampaa olentoa. Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai,
että niin piti ollakin, koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun
tällä jumalansanalla tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen
vaikutus. Se herätti minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä
minua auttoi ja kannusti juuri Soini Varjanko.

Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni

pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa
aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa.
Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni
oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja hyvää
herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia, punastuin
hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen, kun vain
näinkin hänet kaukaa.

Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta. Sinä

kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina toistemme
tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen haaveellinen
suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne, sitten keskustelimme
niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman asioista yleensä. Hän oli
terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle hengelle ja hän itse
nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin tehtävän hyvinkin
juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla ihanteellisuudella tai
ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle kaipuulle.

Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä erään

lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista. Toisella puolen
oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella puolen laajat
vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain silloin tällöin
äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan huumaavaa
tuoksua… Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini ja yhtyy
erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen eivät
suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen… Sinä suvena en ollut
enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus, joka
ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin sai isäni
tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi käyttäen Soinista
ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä ajatellessa vieläkin
kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.

Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein

henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun
mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon
pahaa…

Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus

ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön
riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin,
että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon
ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja että
lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen
kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten… Hän silitteli
suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja,
jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni,
asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen
taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin. Ja
entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä oli
merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen
sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.

Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä

kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin.
Varjanko nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja
antoi sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan
kuin sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni."
Luonnollisesti oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän
mielikuvituksen oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko
tai et, niin on se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut
kaikissa elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se
vasta on ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan
vastoin tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on
estänyt minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt
mitään tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti
koko asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et
tietysti usko, ellen näytä.

Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli

tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä, jotakin,
joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta Liinasta.
Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut olla siinä
viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa, itsetiedottomasti
nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs varsi vielä hentona,
kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena kauneustyyppinä, jona
miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen voidakseen ohjata häntä
mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa… Omituista…

Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni

suljettu tuokkonen.

— Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta!
— Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta
myöhemmin. Hän oli silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin
nimittäin myös samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius
inhoitti minua liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi
syöpyneet mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua
vastustamaton halu luku-uralle.

Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla

elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa on
minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin
kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin
ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta
toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti
mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti
ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus
ja hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi
paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani ja
kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni aukenivat
yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka
kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä
ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka
toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten… Siten jouduin
lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen…

Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.

— Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi

varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen
arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta
mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se on
useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja
voimakas, pilailin.

— Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä lopussa. —

Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon selkäsauna-
tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään häntä
unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen
henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa
yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja sillä
kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle antanut.

Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.

Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti
Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli
hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.

Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei

edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut mitään
avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt niin
tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut sulattaa
sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä, ollen
kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina,
ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain
tuosta edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein
ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!

Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi

varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko
rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle
henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut
hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi
hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän toivoi
etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin paljon
kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut tarjota
vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä ja vaimo
vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän minua,
että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi
hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen
menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili
kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden
muistoista ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi
edes vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin
rakkauteni. Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin
tavallani odottanut koko elämäni.

— Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?

— Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä

tahtonut tehdä häntä onnettomaksi.

— Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.

— Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen

taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun
tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.

— Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota

kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin eniten
kärsi.

— Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos

olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen
onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes,
ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi
minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos
sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten
enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis
tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä
varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri
hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine
polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä
teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä
suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan
päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut
itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten
koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen
edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä
lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko
avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin
ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en
täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en
tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään
naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi… En enää muistakaan, mitä
kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se
vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että
välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä
tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä
pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet
minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua,
vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi
elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en
silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on
liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin
epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt
näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin
kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä,
olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."
 Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina,
joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen
työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut
tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

— Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

— En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut

menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan
tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut
unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan
vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja.
Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen
ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että
muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä
en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin
hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä
pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki
turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden
ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi,
pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja
vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä,
joka näkee sydämeen… Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon
tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin
itselleni häntä yhä… Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen,
että suurin osa minua oli mukana tahtomassa… Ja vähällä oli, etten
antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön
Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. — No nyt häntä ei ole enää.
Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa…